Fresh from Finland

Talvisessakaan Suomessa ei ole tänä päivänä pulaa kiinnostavista ja ajankohtaisista kansainvälisistä musiikkivieraista. Ainakaan Helsingissä – muilla seuduilla tarjonta on kehnompaa. Pääkaupungissa iltarientoja siis riittää yllin kyllin. Eräs tiistaipäivä nautittiin Kuudennella linjalla Fuck Buttonsista ja seuraavana iltana Redrumissa viihdytti yksi syksyn hypetetyimmistä bändeistä, Neon Indian.

Fuck Buttons on vieraillut Suomessa kerran aiemminkin. Viimeksi kaksikko nähtiin samaisella klubilla 2008 kesällä, kun debyytti Street Horrrsing oli tuoretta kuunneltavaa. Ensimmäisellä vierailullaan valloittanut bristolilaisduo keräsi kiitettävästi yleisöä tälläkin kertaa. Tiistai-iltana kuullut kappaleet olivat pääosin uudemman Tarot Sportin sisältöä. Mitään yllättävää duo ei oikeastaan tarjoillut. Show kuulosti ja näytti Fuck Buttonsilta. Jos keikka olisi ajoittunut viikonlopulle, olisivat rytmit ja surinat varmasti tanssittaneet enemmän, mutta nyt väki tyytyi lähinnä nyökyttelemään päitään musiikin tahdissa. Hurjia suosionosoituksia ei kuultu, mikä tosin saattoi johtua siitä, ettei bändi antanut mahdollisuuksia aplodeerata ennen kuin keikan lopuksi. Näiden taputusten jälkeen ei lavalle enää palattu.

Seuraavana iltana Redrumissa kärsittiin soitinongelmista. Neon Indianin Keikkarumpali Jason Fariesin basaripoljin rikkoontui kesken keikan, ja jatkoa odoteltiin, kunnes soittovempain korjattiin. Myöskään texasilaiset eivät yllättäneet. Neon Indianin ja Vegan keulakuva Alan Palomo oli juuri niin karismaattinen kuin saattoi odottaa, muu bändi meni vähän siinä sivussa. Hype-ryhmä näytti nauttivan hetken loistostaan, mutta hohto jäi jonnekin bändin ja yleisön välille. Deadbeat Summer -hitin aikana saattoi huomata meiningin hetkellisesti nousevan kattoon, mutta korkeimmissa sfääreissä se ei kauaa pysynyt. Itse olisin innostunut luultavasti enemmän saman porukan Vega-keikasta, mutta onhan ymmärrettävää, että sitä rautaa on taottava, joka on valmiiksi lämmitelty.

Vaikka välillä hipsteribänditkään eivät yllätä, on silti kumarrettava niiden tahojen suuntaan, jotka näitä nimiä Suomeen tasaiseen tahtiin tuovat. Pienehkön yleisön suuret suosikit vierailevat nykyään kylmässä Euroopan kolkassa jopa useana päivänä viikossa. Tänä viikonloppuna pääkaupungissamme voi ihastella mm. Ellen Allienin, Jack Beatsin sekä Justin Millerin ja Jacques Renaultin (DFA) keikat. Ehkä joku päivä Helsinkiä voi verrata keikkatarjonnaltaan muihin Euroopan pääkaupunkeihin… vaikka siihen onkin vielä matkaa.

Fuck Buttons
Neon Indian

Edellisen kerran Kaapelitehtaasta kirjoittaessani, haukuin Rise Againstin kohdalla keikkapaikan akustiikan ja soundit lyttyyn. Airin keikalla tilanne oli kuitenkin toinen, eikä musiikki ole Kaapelilla ikinä kuulostanut niin hyvältä. Syytä voi hakea akustiikan parantelusta (miksauskopin edessä ollut tyhjä alue oli aidattu mistä syystä?) tai erilaisesta musiikkityylistä, josta pauhaavat punk-kitarat puuttuivat – tai jostain muusta.

Ranskalaisduon rauhallisempi musiikki kaikui selvänä ja heleänä tehdashallissa, ja teknisessä mielessä kokemusta häiritsivät korkeintaan muutamat miksausvirheet. Esimerkiksi Venuksessa taustalaulut kuuluivat tärkeimpien vokaalien yli, mikä sai liveversion kuulostamaan hassulta. Myös Sexy Boyn alussa vokaalit olivat hetken hukassa, mutta virhe korjaantui ennen kuin sitä kunnolla ehti edes huomata. Äänentoisto oli siis pääpiirteittäin kunnossa, mutta jos Rise Againstin keikalla yleisö kävi kuumana, Airia katseltiin hiljaisen, jopa vaisun, yleisön seistessä kädet puuskassa.

Keikka starttasi uusimman Love 2 –albumin kolmella ensimmäisellä raidalla, jotka kuulostivatkin livenä vielä paremmilta kuin levyltä. Uusinta sinkkua Sing Sang Sungia ei yllättäen kuultu, mutta tilalle tarjoiltiin uutukaiselta vielä Missing the Light of the Day, Be a Bee ja Heaven’s Light. Uusien biisien kuuleminen ei tällä keikalla häirinnyt lainkaan, sillä ne istuivat muiden biisien joukkoon erinomaisesti.

Myös hittivetoisilta Talkie Walkielta ja Moon Safarilta soitettiin lähes yhtä paljon kappaleita. Lisäksi pakkaa värittivät Highschool Lover, How Does It Make You Feel, Radian ja J’ai Dormi Sous l’eau. 19 biisiä sisältänyt setti tuntui silti harmillisen lyhyeltä yhden tunnin ja 15 minuutin pituudellaan. Edellisen kerran viisi vuotta sitten Suomessa soittaneita ranskalaisia olisi mielellään kuunnellut vielä saman verran lisää. Vaikka keikka ei jäänytkään mieleen mullistavan hienona kokemuksena, oli Airin visiitti Pohjolaan ihana aloitus joulukuulle. Varsinkin kun yhtä tasokas keikkatarjonta Helsingissä tuntuu jatkuvan joulukalenterimaisen hyvänä vuodenvaihteeseen asti.

Tovi sitten Suomessa saatiin nauttia muutamien päivien ihanainen post-metal/ post-rock –putki. Ensiksi saatiin vieraita Irlannista, jonka jälkeen elämän pisti lopullisesti risaiseksi joukko jenkkejä.

God is an Astronautin ensivierailu Suomeen kesti kolme päivää ja kattoi kolme kaupunkia: Helsingin, Tampereen ja Jyväskylän. Helsinki oli ennakkoon loppuunmyyty, Tampere väkimäärästä päätellen ovelta loppuunmyyty eikä Jyväskylässäkään kuulemma ollut ihmisistä pulaa. Vastaanotosta päätellen on realistista toivoa uusintavisiittiä näille koordinaateille.

Tampereen keikan katsastaneena voin sanoa olevani tyytyväinen minäkin. Settilista sisälsi monipuolisesti materiaalia kaikilta kokopitkiltä levyiltä sekä uudelta ep:ltä. Lavaesiintyminen ei yllättänyt, ja keikka oli hyvinkin geneerinen post-rock –keikka, kun taas toisaalta pienten sykähdyksien ajan kyse oli jostain poikkeavasta. Välillä tuplabasarit viittasivat raskaampaankin menoon eikä kitaroilla maalailtu niin ahkerasti kuin post-rock-keikoilla yleensä. Wikipedia kertoo bändin soittavan akustista rockia, ja tätä näkemystä keikka osaltaan vahvisti.

Suurin osa ihmisistä kuitenkin poistui Klubilta kasvoillaan ilme, joka kertoi jostakin merkittävän todistamisesta. Taustavideot näyttivät tehneen suuren vaikutuksen yleisöön (kuvistakin jo voi päätellä etten niitä itse niin hyvin nähnyt).Välillä itsellekin tuli mielihyvän värittämä tunne – kuin bassogodzilla olisi napannut minut terävien hampaittensa väliin riepoteltavaksi, päästänyt irti ja antanut sitten rauhallisempien tahtien virvoitella minut takaisin elävien kirjoihin.

Seuraavana päivänä jumalallisiin sfääreihin päästiin muissa kaupungeissa, kun God is an Astronaut päätti minikiertueensa Jyväskylään, ja Helsinkiin saapui uusintavierailulle Isis kumppaneineen. Helsingin Nosturissa illan pääesiintyjä heitti hyvinkin isismäisen keikan, eikä siitä jäänyt mitään sen kummempaa sanottavaa. Yli puolet biiseistä oli uusimmilta levyiltä, ja vaikka vanhempiakin hittejä olisi mielellään kuunnellut, oli veto perusvahva. Kiinnostavammaksi silti nousivat lämmittelijät Mamiffer ja Dälek.

Ensimmäisenä soittanut Mamiffer on Isiksen Aaron Turnerin ja muiden tunnettujen muusikoiden kokeellinen sivuprojekti. Sivuprojektiksi se jääneekin, sillä vaikka keikka oli lopulta kiinnostavampi kuin pääesiintyjän veto, on vaikea keksiä tilanteita joissa Mamifferia kuuntelisi. Kotona kiinnostus ei luultavasti riitä ja toisaalta livenä Mamiffer oli ristiriitaisesti sekä vangitseva että luotaantyöntävä. Ensimmäisellä keikalla kiinnostusta katsella ja kuunnella löytyi, mutta niin vivahteikaista musiikki ei ollut, että mielenkiinto kantaisi montaa keikkaa.

Omalaatuinen räppipari Dälek sen sijaan oli post-rock/metal-painotteisen illan – ja viikon – voittaja. Vaikka olenkin New Jerseyn kasvatit todistanut näistä bändeistä useimmin, oli kaksikko edelleen kiinnostavin. Aggressiivinen lava-anti yhdistettynä vangitsevan jumittaviin taustoihin toimi jälleen.

Sekä toisulotteisen nimensä että maalailevan musiikkityylinsä puolesta jatkoksi sopii esiteltäväksi suomalainen Betrayal at Bespin. Porilaislähtöinen post-metallia soittava viisikko lisäsi viime viikolla debyyttijulkaisunsa Internetiin vapaasti streamattavaksi ja ladattavaksi. Melko raskaasti post-metallina liikkeelle lähtevä kokonaisuus kevenee loppua kohti muuttuen samalla maalailevammaksi post-rockiksi. Loogisesti etenevää keitosta on maustettu niin jousisoittimilla, saksofonilla, huuliharpuilla, murinalla kuin meksikolaisilla elokuvakitaroillakin.

Diary of a Dead Man Walking -nimeä kantava debyytti kuulostaa valmiilta, vaikka kyseessä onkin ensimmäinen julkaisu. Kokemusta miehiltä löytyy kuitenkin entuudestaan, sillä osa jäsenistä on vaikuttanut aikaisemmin hardcorea veivanneessa Satura Lanxissa. Kokonaisuus on harmoninen selkeistä a- ja b-puolen eroavaisuuksista huolimatta. Instrumentaalin ja mörinälaulun osuudet ovat tasapainossa ja puolen vaihtuessa raskaat kitarat muuttuvat lähes huomaamattomasti akustisiksi. Yhtä sulavasti levy lähtee pyörimään alusta, jos repeat sattuu unohtumaan päälle.

Mikäli muut tässä postauksessa mainitut bändit kuuluvat musiikkimakuusi, suosittelen vahvasti suuntaamaan osoitteeseen http://www.betrayalatbespin.com

Trip-hopin pioneerit vierailivat kuuden vuoden tauon jälkeen Suomessa. Vaikka edellinen 2003 vuoden keikka Provinssirockissa oli ehkä puitteidensa puolesta tunnelmallisempi, ei viime perjantain kokemuskaan kylmäksi jättänyt. Suomessa jäähallikeikat eivät yleensä aiheuta samanlaisia kiihkeitä tuntemuksia kuin pienemmät klubikeikat, mutta tällä kertaa kokemukseni oli erilainen, ja vaivuin jopa pieneen transsiin.

Keikka pärähti käyntiin tuoreen Splitting the Atom -ep:n Bulletproof Lovella ja sitä seurasi kolme vielä julkaisematonta kappaletta. Kaiken kaikkiaan uusia kappaleita soitettiin peräti kahdeksan kappaletta. Ne kuulostivat hyviltä, mutta taustalla pyörineet kulutusyhteiskuntaa vastaan kantaaottaneet valoviestit (esim. 16 Seeter) veivät suuren osan huomiosta – niin kuin varmasti oli tarkoituskin. Taustavalot olivat poikkeuksellisen kiinnostavat läpi keikan, ja ne toivat mieleen toisen englantilaisen poliittisesti aktiivisen bändin, Radioheadin. Myös kitaroissa sekä enemmän äänessä olleen Robert “3D” del Najan esiintymisessä oli jotain radioheadmaista, vaikka aiemmin ei olisi tullut mieleenkään liittää yhtyeitä toisiinsa.

Valojen lisäksi teknisestä toteutuksesta erityisen hyvin oli toteutettu miksaus – niin hyvin että siihen kiinnitti huomiota. Soundit olivat luultavasti parhaimmat, joihin olen Helsingin jäähallissa törmännyt. Esimerkiksi upean Unfinished Symphatyn aikana bassot rymistivät läpi kehon samalla, kun lavalla vierailleen Deborah Millerin vokaalit kantoivat selkeinä aiheuttaen kananlihaefektejä.

Lavalla piipahti muutama muukin vierailija. Lämmittelijän roolissa edustanut Martina Topley-Bird versioi Teardropista täysin uudenkuuloisen ja yllättävänkin livevedon – kuitenkin niin kauniisti että kyyneleet nousivat tahtomattakin silmäkulmiin. Teardropista eteenpäin keikka olikin yhtä iloista huokailua. Perään soitettiin myös Martinan kanssa esitetty Psyche (Flash Treatment), Mezzanine, Angel sekä varsinaisen setin päättänyt Safe from Harm.

Kiistaton huippukohta osui kuitenkin toiselle encorelle. Marakeshiksi nimetty uusi biisi kasvoi vähitellen lopulta niin upeaksi tajunnanräjäyttäväksi kappaleeksi, että toivoin keikan päättyvän siihen. Muuten rauhallisesti nautiskellut yleisö tosin villiintyi siitä aivan yhtä paljon vaatien saada kuulla lisää – ja jäi se viimeisenä soitettu Karmacomakin soimaan tehokkaasti päähän.

Videot Moskovan keikalta, 14.10.2009

Siitä mainitsimme jo ennenkin, mutta hot-spot päivitys:

Petteri Sariolan ihana uutukainen “PHASES” julkaistaan lokakuun 7. eli vähän reilu viikko armonaikaa ennen kolahdusta!

Uusi musiikkivideo “Distorted Love” on itse ihanuutta, vakuutu itse;