Fresh from Finland

Kesäkuun lopussa Pitkä kuuma kesä –festivaaleilla ihastuttanut entinen Million Dead –vokalisti täytti Tavastian hyväntuulisesta musiikkikansasta maanantai-iltana. Yleisöpulasta ei kärsitty ja tunnelma oli yhtä vastaanottava kuin kesän festivaalillakin. Koko Euroopan kiertueen lämmittelijäksi valitut Jaakko & Jay olivat innostuneita pestistään, ja tunne taisi olla molemminpuolinen, sillä herra Turner kutsui tamperelaiskaksikon lavalle Photosynthesis-huipennuksen ajaksi.

Turnerin uusimmalla syksyllä julkaistulla Poetry of the Deed –albumilla kuultiin ensimmäistä kertaa taustabändiä muihin studioalbumeihin verrattuna. Vaikka alkuun trubaduurin taustabändi jännittikin, lopputulos oli hieno. Sama koski maanantain keikkaa. Kesällä iloinen ja supliikki Turner nähtiin lavalla yksin, mutta Tavastialla mukana ollut taustabändi hoiti hommansa hyvin, eikä vienyt mitään Turnerin esiintymisestä pois.

Taustajoukoilla vahvistettu keikka toi myös uutuuden tunnetta keikkaan, joka muutoin toisti paljon kesän show’ta. Esimerkiksi Substitute ilahdutti koko bändin sovituksellaan, vaikka välispiikit aikoinaan Porvoosta varastetusta kitarasta olikin kuultu jo aiemmin. Myös Poetry of the Deedin kappaleet, erityisesti Sons of Liberty, olivat ihailtavan vahvoja kappaleita lavalla, ja niiden voiman voi kuvitella olevan erivahvuista soolona esitettyinä.

Vaikka keikka oli yksi muiden joukossa, ja toistikin kiertueen kuviota sekä settilistaltaan että keikkaa värittäneiltä huippukohdiltaan, ei maneereita voinut kokea huonona asiana. Dan’s songia vahvistettiin yleisöstä poimitun Joonaksen huuliharppusoololla eikä Photosynthesis-yleisönlaulatuskaan ollut ennennäkemätöntä. Lopulta juuri nämä keikasta keikkaan toistuvat seikat jäivät kuitenkin parhaiten mieleen uuden Rock ’n’ Roll Romance –biisin lisäksi. Turner esitti vielä julkaisemattoman balladin yksin, ja se nousikin kiistatta illan herkimmäksi kokemukseksi.

Frank Turner & Joonas

Turnerin keikka oli tutuista jutuistaan huolimatta yksi iloisimmista keikoista, joita on viime aikoina Suomessa päässyt todistamaan. Se ei noussut paremmaksi kuin kesäinen keikka, mutta ei jäänyt heikommaksikaan. Turner on lavalla varmasti yksi viihdyttävimmistä folk-miehistä, joita maa päällään kantaa, enkä epäile lainkaan etteikö miestä otettaisi avosylin vastaan maahamme uudestaan koska vain.

Odotettu Husky Rescuen uusi albumi pärähtää kauppoihin 25.1 ja sinkkulohkaisu “We Shall Burn Bright” on ladattavissa bändin kotisivuilta ilmaiseksi.

Klikkaa siis itsesi http://www.husky-rescue.com

Husky Rescue

Soundi muistuttaa uudella sinkulla hyvin paljon ruotsalaista The Deer Tracksia ja ehdotammekin vilpittömästi yhteisrundia ensi vuodeksi maailman ympäri

Kaikki tuntuu menevän pieleen juuri silloin, kun teen jokasyksyisen musiikkimatkan jonnekin Suomen rajojen ulkopuolelle. Pari vuotta sitten matkasin Dubliniin katsomaan bändejä. Lopputuloksena oli se, että pääsin todistamaan tappoa, matkatoverini ryöstettiin passia ja rahoja myöten, yksi tärkeä bändi peruutti, keikkaliput eivät saapuneet ajoissa ja eräs bändikin hajosi samana päivänä kuin olisi pitänyt mennä sitä katsomaan. Viime vuonna Viroon suunnatessa varaamamme laiva peruutti, ja jouduimme etsimään tunnin varoitusajalla vaihtoehtoisia matkustustapoja. Tänä vuonna lähdin Milanoon katsomaan viittä kansainvälistä upeaa yhtyettä, mutta matkaseurani lisäksi neljä niistä peruutti. Mikä ihmeen Murphyn laki?

Näin Milanossa kuitenkin yhden bändin, Wilcon. Conservatoriolle saapuessani tosin vielä luulin todistavani livenä myös Grizzly Bearin, mutta kun yleison mylvinnän jälkeen lavalle asteli kuusi miestä ja Ashes of American Flags pärähti soittimista, oli selvää etteivät harmaakarhutkaan olleet päässeet Milanoon asti. Keikan aikana Jeff Tweedyn välispiikeistä kävi ilmi, että lämmittelijäakti oli joutunut autokolariin, jonka vuoksi he eivät olleet ehtineet ajoissa keikalle. Wilco kuitenkin korjasi tilanteen soittamalla kahden ja puolen tunnin keikan – ja kuulostamalla paremmalta kuin koskaan ennen.

Upeasta äänimaailmasta voi kiittää yksinkertaisesti Conservatorion akustiikkaa. Selvästi musiikkiareenaksi suunniteltu keikkapaikka antoi paljon, eikä seisomakatsomon puuttuminenkaan lannistanut tunnelmaa yhtään, ehkä jopa päinvastoin, sillä yleisön korkea keski-ikä loi tunteen siitä, että istumapaikat olivat mieleiset valtaosalle väestä. Tunnelma olikin toinen merkittävä reissun pelastaja. Italialainen yleisö erosi huomattavasti suomalaisista. Siinä missä suomalaiset usein kunnioittavat kappaleita kuuntelemalla hiljaa kappaleet loppuun asti, Italiassa hurrattiin kesken kappaleiden useaan otteeseen. Kunnianosoitukset vihloivat korvia, ja istumapaikoilta seisomaan nouseminen vahvisti entisestään hyvää vastaanottoa.

Puitteet olivat siis erinomaiset, mutta myös Wilco teki osuutensa. Settilista panoittui hieman yllättäenkin –ei uusimpiin albumeihin vaan- Yankee Hotel Foxtrotin ja A Ghost is Bornin kappaleisiin. 26 biisin joukkoon mahtui kuitenkin biisejä lähes kaikilta julkaisuilta. Jos jotain jäin settiin kaipaamaan, olivat ne kuitenkin muutamat uusimman Wilco (the album)in biisit (Wilco (the Song) ja I’ll Fight). Kaikista eniten kuitenkin toivoin kuulevani Side with the Seedsin, ja kun toive toteutui, ei muilla kappaleilla niin väliä enää ollutkaan.

Sen ohella konsertin huippukohdiksi nousivat eniten yleisöä laulattaneet Misunderstood, A Shot in the Arm, Jesus Etc. ja I am Trying to Break Your Heart. Levyillä isossa roolissa paistatteleva charmikas Tweedy ei jättänyt muita bändin miehiä varjoonsa, ja esimerkiksi Via Chicagon kirkkain tähti olikin Glenn Kotche rumpusooloineen. Pitkä keikka päättyi toisen encoren I’m a Wheeliin, jonka jälkeen, suomalaisesta viikonloppukulttuurista poiketen, italialaiset suuntasivat baarien sijasta koteihinsa nukkumaan tai mitä hyvänsä tekemään. Wilco ehdoton oli viikon piristysruiske ankeista keleistä ja ikävistä peruutuksista kärsineeseen Milanoon.

Tovi sitten Suomessa saatiin nauttia muutamien päivien ihanainen post-metal/ post-rock –putki. Ensiksi saatiin vieraita Irlannista, jonka jälkeen elämän pisti lopullisesti risaiseksi joukko jenkkejä.

God is an Astronautin ensivierailu Suomeen kesti kolme päivää ja kattoi kolme kaupunkia: Helsingin, Tampereen ja Jyväskylän. Helsinki oli ennakkoon loppuunmyyty, Tampere väkimäärästä päätellen ovelta loppuunmyyty eikä Jyväskylässäkään kuulemma ollut ihmisistä pulaa. Vastaanotosta päätellen on realistista toivoa uusintavisiittiä näille koordinaateille.

Tampereen keikan katsastaneena voin sanoa olevani tyytyväinen minäkin. Settilista sisälsi monipuolisesti materiaalia kaikilta kokopitkiltä levyiltä sekä uudelta ep:ltä. Lavaesiintyminen ei yllättänyt, ja keikka oli hyvinkin geneerinen post-rock –keikka, kun taas toisaalta pienten sykähdyksien ajan kyse oli jostain poikkeavasta. Välillä tuplabasarit viittasivat raskaampaankin menoon eikä kitaroilla maalailtu niin ahkerasti kuin post-rock-keikoilla yleensä. Wikipedia kertoo bändin soittavan akustista rockia, ja tätä näkemystä keikka osaltaan vahvisti.

Suurin osa ihmisistä kuitenkin poistui Klubilta kasvoillaan ilme, joka kertoi jostakin merkittävän todistamisesta. Taustavideot näyttivät tehneen suuren vaikutuksen yleisöön (kuvistakin jo voi päätellä etten niitä itse niin hyvin nähnyt).Välillä itsellekin tuli mielihyvän värittämä tunne – kuin bassogodzilla olisi napannut minut terävien hampaittensa väliin riepoteltavaksi, päästänyt irti ja antanut sitten rauhallisempien tahtien virvoitella minut takaisin elävien kirjoihin.

Seuraavana päivänä jumalallisiin sfääreihin päästiin muissa kaupungeissa, kun God is an Astronaut päätti minikiertueensa Jyväskylään, ja Helsinkiin saapui uusintavierailulle Isis kumppaneineen. Helsingin Nosturissa illan pääesiintyjä heitti hyvinkin isismäisen keikan, eikä siitä jäänyt mitään sen kummempaa sanottavaa. Yli puolet biiseistä oli uusimmilta levyiltä, ja vaikka vanhempiakin hittejä olisi mielellään kuunnellut, oli veto perusvahva. Kiinnostavammaksi silti nousivat lämmittelijät Mamiffer ja Dälek.

Ensimmäisenä soittanut Mamiffer on Isiksen Aaron Turnerin ja muiden tunnettujen muusikoiden kokeellinen sivuprojekti. Sivuprojektiksi se jääneekin, sillä vaikka keikka oli lopulta kiinnostavampi kuin pääesiintyjän veto, on vaikea keksiä tilanteita joissa Mamifferia kuuntelisi. Kotona kiinnostus ei luultavasti riitä ja toisaalta livenä Mamiffer oli ristiriitaisesti sekä vangitseva että luotaantyöntävä. Ensimmäisellä keikalla kiinnostusta katsella ja kuunnella löytyi, mutta niin vivahteikaista musiikki ei ollut, että mielenkiinto kantaisi montaa keikkaa.

Omalaatuinen räppipari Dälek sen sijaan oli post-rock/metal-painotteisen illan – ja viikon – voittaja. Vaikka olenkin New Jerseyn kasvatit todistanut näistä bändeistä useimmin, oli kaksikko edelleen kiinnostavin. Aggressiivinen lava-anti yhdistettynä vangitsevan jumittaviin taustoihin toimi jälleen.

Sekä toisulotteisen nimensä että maalailevan musiikkityylinsä puolesta jatkoksi sopii esiteltäväksi suomalainen Betrayal at Bespin. Porilaislähtöinen post-metallia soittava viisikko lisäsi viime viikolla debyyttijulkaisunsa Internetiin vapaasti streamattavaksi ja ladattavaksi. Melko raskaasti post-metallina liikkeelle lähtevä kokonaisuus kevenee loppua kohti muuttuen samalla maalailevammaksi post-rockiksi. Loogisesti etenevää keitosta on maustettu niin jousisoittimilla, saksofonilla, huuliharpuilla, murinalla kuin meksikolaisilla elokuvakitaroillakin.

Diary of a Dead Man Walking -nimeä kantava debyytti kuulostaa valmiilta, vaikka kyseessä onkin ensimmäinen julkaisu. Kokemusta miehiltä löytyy kuitenkin entuudestaan, sillä osa jäsenistä on vaikuttanut aikaisemmin hardcorea veivanneessa Satura Lanxissa. Kokonaisuus on harmoninen selkeistä a- ja b-puolen eroavaisuuksista huolimatta. Instrumentaalin ja mörinälaulun osuudet ovat tasapainossa ja puolen vaihtuessa raskaat kitarat muuttuvat lähes huomaamattomasti akustisiksi. Yhtä sulavasti levy lähtee pyörimään alusta, jos repeat sattuu unohtumaan päälle.

Mikäli muut tässä postauksessa mainitut bändit kuuluvat musiikkimakuusi, suosittelen vahvasti suuntaamaan osoitteeseen http://www.betrayalatbespin.com

Tiistaina ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt punk-bändi Rise Against kiinnosti kylmässä Pohjolan kolkassa sen verran, että keikka myi loppuun muutamissa päivissä, nopeammin kuin esimerkiksi poppiksempi Air, joka nähdään samaisessa keikkapaikassa joulukuun alussa. Ahdasta Kaapelitehtaalla olikin.

Sekä pikkupunkkareista että enemmän elämää nähneistä konkareista koostunut yleisö loihti paikalle aikamoisen myllytyksen ja tungoksen. Huonosta tunnelmasta ei voinut syyttää ketään; vuosien odotus palkittiin viimein ja sen mukaista oli meininkikin. Hiestä märkiä aikuisia miehiä virtasi edestä taaemmaksi jo muutaman biisin jälkeen, ja yleisön mylvintä biisien välillä aiheutti luultavasti suurimman osan keikan jälkeisestä tinnituksesta. Takarivissäkin olo kävi tukalaksi viimeistään siinä vaiheessa,kun bändi ilmoitti ettei ole vielä nähnyt suomalaista circle pittiä.

Biisivalinnat osuivat kohdilleen. Vanhemman yleisön suusta on jälkikäteen kantautunut korviini murinaa uudempaan tuotantoon painottuneesta settilistasta, mihin en kuitenkaan yhdy. Biisejä soitettiin tasan yhtä paljon kolmelta uusimmalta levyltä ja toiselta albumiltakin kuultiin Blood Red, White and Blue. Kuten kaikilla yhtyeillä usein on tapana, esitettävä materiaali painottuu tuoreeseen materiaaliin, ja siksi olikin yllättävää että vanhemmatkin levyt oli edustettuna näinkin vahvasti. Etenkin Siren Song of the Counter Culturen biisit lämmittivät, vaikka uudemmatkin rallit olivat edukseen. En usko että kukaan paikalla ollut voi muistella pahalla Swing Life Away ja Hero of War -encoreballadien aikana vallinnutta harrasta yhteislaulutunnelmaa, joka toimi mukavana hengähdystaukona ennen energisen riehmisen loppurykäisyä.

Mahtavasta tunnelmasta huolimatta Kaapelia vaivaa kaikkien kokemuksieni perusteella säälittävän surkea keikka-akustiikka. Laulujen ja kitaroiden hukkumisesta paksuun puuroon ei voi syyttää missään nimessä pelkästään miksausta, ja kuulostaahan jopa luonnolliselta ettei tehdasrakennusta suunniteltaessa ole otettu huomioon isojen musiikkikeikkojen äänentoistoa. Rise Againstiltakin tämä verotti paljon. Muutoin erinomainen keikka jäi lähinnä keikkapaikan puutteiden takia vain tyydyttäväksi kokemukseksi.