Fresh from Finland

Heissulivei! Nyt kun helmikuukin on jo pyörähtänyt käyntiin, on aika herätellä tätäkin blogia lyhyiltä talviuniltaan. Blogin nimen mukaisesti keskitytään tällä kertaa suomalaisiin tuoreisiin ääniin. Suomen omat synahaaveilijat nimittäin julkaisivat eilen kolmannen pitkäsoittonsa. I Was a Teenage Satan Worshipperin uusi lätty Strange Lights syventää ennestään tuttua soundia ja vie bändiä osaltaan eteenpäin, mikä tekee siitä ehkä parhaan IWATSW-taidonnäytteen tähän asti.

Strange Lightsissa parasta on sen tarjoilema tunnelma, jossa sekoittuu menneiden vuosikymmenten surinat ja 2010 vuoden elektrosoundi. Irrallaan osa biiseistä on suorastaan heikkoja, mutta tällä kertaa kokonaisuus on suurinpiirtein hallussa. IWATSW kuulostaa seisovansa soitintensa takana. Monen erilaisen mausteen sekametelisoppa kuulostaakin paremmalta itsevarmana.

I Was a Teenage Satan Worshipper by Aki

Sanonnan mukaisesti Strange Lightsilta löytyy myös jotain uutta, vanhaa ja lainattua. Kosketinsoittajana tunnettu Blackie Loveless avaa suunsa ensimmäistä kertaa kahdella raidalla. Naisen puhelaulu sopii biiseihin kuin nenä päähän, ja levystä jääkin vaikutelma että oma soundi on vihdoin valmis. Uudelleen esiin nostetut synat muistuttavat loistavasta ensimmäisestä ep:stä, Bees & Honeysta, vaikka bändin ei voi missään nimessä sanoa palanneensa juurilleen. Suicide-yhtyeen Martin Reville omistettu Martin sen sijaan huokuu esikuvansa vaikutteita.

I Was a Teenage Satan Worshipper - Strange Lights

I Was a Teenage Satan Worshipper ei ole ollut ensimmäisen ep:nsä jälkeen hittivetoinen yhtye, eikä sitä ole Strange Lightskaan. Tanssitahteja kuitenkin löytyy muutoin utuisemmasta kokonaisuudesta. Levyn paras biisi Amsterdamned ja tutun kuuloinen Just Do It ovatkin vauhtiraitoija, jotka jäävät ensimmäiseksi mieleen kasvavalta levyltä. Mahdollisuus kannattaa kuitenkin antaa lopuillekin kappaleille, sillä esimerkiksi tunnelmallisempaa puolta edustava instumentaali Stand Back, Forces of Evil on myös laatutyötä.

I Was a Teenage Satan Worshipper
I Was a Teenage Satan Worshipper – MySpace

Kesäkuun lopussa Pitkä kuuma kesä –festivaaleilla ihastuttanut entinen Million Dead –vokalisti täytti Tavastian hyväntuulisesta musiikkikansasta maanantai-iltana. Yleisöpulasta ei kärsitty ja tunnelma oli yhtä vastaanottava kuin kesän festivaalillakin. Koko Euroopan kiertueen lämmittelijäksi valitut Jaakko & Jay olivat innostuneita pestistään, ja tunne taisi olla molemminpuolinen, sillä herra Turner kutsui tamperelaiskaksikon lavalle Photosynthesis-huipennuksen ajaksi.

Turnerin uusimmalla syksyllä julkaistulla Poetry of the Deed –albumilla kuultiin ensimmäistä kertaa taustabändiä muihin studioalbumeihin verrattuna. Vaikka alkuun trubaduurin taustabändi jännittikin, lopputulos oli hieno. Sama koski maanantain keikkaa. Kesällä iloinen ja supliikki Turner nähtiin lavalla yksin, mutta Tavastialla mukana ollut taustabändi hoiti hommansa hyvin, eikä vienyt mitään Turnerin esiintymisestä pois.

Taustajoukoilla vahvistettu keikka toi myös uutuuden tunnetta keikkaan, joka muutoin toisti paljon kesän show’ta. Esimerkiksi Substitute ilahdutti koko bändin sovituksellaan, vaikka välispiikit aikoinaan Porvoosta varastetusta kitarasta olikin kuultu jo aiemmin. Myös Poetry of the Deedin kappaleet, erityisesti Sons of Liberty, olivat ihailtavan vahvoja kappaleita lavalla, ja niiden voiman voi kuvitella olevan erivahvuista soolona esitettyinä.

Vaikka keikka oli yksi muiden joukossa, ja toistikin kiertueen kuviota sekä settilistaltaan että keikkaa värittäneiltä huippukohdiltaan, ei maneereita voinut kokea huonona asiana. Dan’s songia vahvistettiin yleisöstä poimitun Joonaksen huuliharppusoololla eikä Photosynthesis-yleisönlaulatuskaan ollut ennennäkemätöntä. Lopulta juuri nämä keikasta keikkaan toistuvat seikat jäivät kuitenkin parhaiten mieleen uuden Rock ’n’ Roll Romance –biisin lisäksi. Turner esitti vielä julkaisemattoman balladin yksin, ja se nousikin kiistatta illan herkimmäksi kokemukseksi.

Frank Turner & Joonas

Turnerin keikka oli tutuista jutuistaan huolimatta yksi iloisimmista keikoista, joita on viime aikoina Suomessa päässyt todistamaan. Se ei noussut paremmaksi kuin kesäinen keikka, mutta ei jäänyt heikommaksikaan. Turner on lavalla varmasti yksi viihdyttävimmistä folk-miehistä, joita maa päällään kantaa, enkä epäile lainkaan etteikö miestä otettaisi avosylin vastaan maahamme uudestaan koska vain.

Edellisen kerran Kaapelitehtaasta kirjoittaessani, haukuin Rise Againstin kohdalla keikkapaikan akustiikan ja soundit lyttyyn. Airin keikalla tilanne oli kuitenkin toinen, eikä musiikki ole Kaapelilla ikinä kuulostanut niin hyvältä. Syytä voi hakea akustiikan parantelusta (miksauskopin edessä ollut tyhjä alue oli aidattu mistä syystä?) tai erilaisesta musiikkityylistä, josta pauhaavat punk-kitarat puuttuivat – tai jostain muusta.

Ranskalaisduon rauhallisempi musiikki kaikui selvänä ja heleänä tehdashallissa, ja teknisessä mielessä kokemusta häiritsivät korkeintaan muutamat miksausvirheet. Esimerkiksi Venuksessa taustalaulut kuuluivat tärkeimpien vokaalien yli, mikä sai liveversion kuulostamaan hassulta. Myös Sexy Boyn alussa vokaalit olivat hetken hukassa, mutta virhe korjaantui ennen kuin sitä kunnolla ehti edes huomata. Äänentoisto oli siis pääpiirteittäin kunnossa, mutta jos Rise Againstin keikalla yleisö kävi kuumana, Airia katseltiin hiljaisen, jopa vaisun, yleisön seistessä kädet puuskassa.

Keikka starttasi uusimman Love 2 –albumin kolmella ensimmäisellä raidalla, jotka kuulostivatkin livenä vielä paremmilta kuin levyltä. Uusinta sinkkua Sing Sang Sungia ei yllättäen kuultu, mutta tilalle tarjoiltiin uutukaiselta vielä Missing the Light of the Day, Be a Bee ja Heaven’s Light. Uusien biisien kuuleminen ei tällä keikalla häirinnyt lainkaan, sillä ne istuivat muiden biisien joukkoon erinomaisesti.

Myös hittivetoisilta Talkie Walkielta ja Moon Safarilta soitettiin lähes yhtä paljon kappaleita. Lisäksi pakkaa värittivät Highschool Lover, How Does It Make You Feel, Radian ja J’ai Dormi Sous l’eau. 19 biisiä sisältänyt setti tuntui silti harmillisen lyhyeltä yhden tunnin ja 15 minuutin pituudellaan. Edellisen kerran viisi vuotta sitten Suomessa soittaneita ranskalaisia olisi mielellään kuunnellut vielä saman verran lisää. Vaikka keikka ei jäänytkään mieleen mullistavan hienona kokemuksena, oli Airin visiitti Pohjolaan ihana aloitus joulukuulle. Varsinkin kun yhtä tasokas keikkatarjonta Helsingissä tuntuu jatkuvan joulukalenterimaisen hyvänä vuodenvaihteeseen asti.

Odotettu Husky Rescuen uusi albumi pärähtää kauppoihin 25.1 ja sinkkulohkaisu “We Shall Burn Bright” on ladattavissa bändin kotisivuilta ilmaiseksi.

Klikkaa siis itsesi http://www.husky-rescue.com

Husky Rescue

Soundi muistuttaa uudella sinkulla hyvin paljon ruotsalaista The Deer Tracksia ja ehdotammekin vilpittömästi yhteisrundia ensi vuodeksi maailman ympäri

Kaikki tuntuu menevän pieleen juuri silloin, kun teen jokasyksyisen musiikkimatkan jonnekin Suomen rajojen ulkopuolelle. Pari vuotta sitten matkasin Dubliniin katsomaan bändejä. Lopputuloksena oli se, että pääsin todistamaan tappoa, matkatoverini ryöstettiin passia ja rahoja myöten, yksi tärkeä bändi peruutti, keikkaliput eivät saapuneet ajoissa ja eräs bändikin hajosi samana päivänä kuin olisi pitänyt mennä sitä katsomaan. Viime vuonna Viroon suunnatessa varaamamme laiva peruutti, ja jouduimme etsimään tunnin varoitusajalla vaihtoehtoisia matkustustapoja. Tänä vuonna lähdin Milanoon katsomaan viittä kansainvälistä upeaa yhtyettä, mutta matkaseurani lisäksi neljä niistä peruutti. Mikä ihmeen Murphyn laki?

Näin Milanossa kuitenkin yhden bändin, Wilcon. Conservatoriolle saapuessani tosin vielä luulin todistavani livenä myös Grizzly Bearin, mutta kun yleison mylvinnän jälkeen lavalle asteli kuusi miestä ja Ashes of American Flags pärähti soittimista, oli selvää etteivät harmaakarhutkaan olleet päässeet Milanoon asti. Keikan aikana Jeff Tweedyn välispiikeistä kävi ilmi, että lämmittelijäakti oli joutunut autokolariin, jonka vuoksi he eivät olleet ehtineet ajoissa keikalle. Wilco kuitenkin korjasi tilanteen soittamalla kahden ja puolen tunnin keikan – ja kuulostamalla paremmalta kuin koskaan ennen.

Upeasta äänimaailmasta voi kiittää yksinkertaisesti Conservatorion akustiikkaa. Selvästi musiikkiareenaksi suunniteltu keikkapaikka antoi paljon, eikä seisomakatsomon puuttuminenkaan lannistanut tunnelmaa yhtään, ehkä jopa päinvastoin, sillä yleisön korkea keski-ikä loi tunteen siitä, että istumapaikat olivat mieleiset valtaosalle väestä. Tunnelma olikin toinen merkittävä reissun pelastaja. Italialainen yleisö erosi huomattavasti suomalaisista. Siinä missä suomalaiset usein kunnioittavat kappaleita kuuntelemalla hiljaa kappaleet loppuun asti, Italiassa hurrattiin kesken kappaleiden useaan otteeseen. Kunnianosoitukset vihloivat korvia, ja istumapaikoilta seisomaan nouseminen vahvisti entisestään hyvää vastaanottoa.

Puitteet olivat siis erinomaiset, mutta myös Wilco teki osuutensa. Settilista panoittui hieman yllättäenkin –ei uusimpiin albumeihin vaan- Yankee Hotel Foxtrotin ja A Ghost is Bornin kappaleisiin. 26 biisin joukkoon mahtui kuitenkin biisejä lähes kaikilta julkaisuilta. Jos jotain jäin settiin kaipaamaan, olivat ne kuitenkin muutamat uusimman Wilco (the album)in biisit (Wilco (the Song) ja I’ll Fight). Kaikista eniten kuitenkin toivoin kuulevani Side with the Seedsin, ja kun toive toteutui, ei muilla kappaleilla niin väliä enää ollutkaan.

Sen ohella konsertin huippukohdiksi nousivat eniten yleisöä laulattaneet Misunderstood, A Shot in the Arm, Jesus Etc. ja I am Trying to Break Your Heart. Levyillä isossa roolissa paistatteleva charmikas Tweedy ei jättänyt muita bändin miehiä varjoonsa, ja esimerkiksi Via Chicagon kirkkain tähti olikin Glenn Kotche rumpusooloineen. Pitkä keikka päättyi toisen encoren I’m a Wheeliin, jonka jälkeen, suomalaisesta viikonloppukulttuurista poiketen, italialaiset suuntasivat baarien sijasta koteihinsa nukkumaan tai mitä hyvänsä tekemään. Wilco ehdoton oli viikon piristysruiske ankeista keleistä ja ikävistä peruutuksista kärsineeseen Milanoon.