Fresh from Finland

Festari’kesän’ virallinen avaaja Jyrock täytti tänä vuonna 25 vuotta, mutta juhlat eivät olleet normaalia raisummat. Ohjelmisto koostui edellisvuosien tapaan hyvinkin erilaisten musiikkityylien edustajista. Mukana oli muutamia ulkomaanvieraita, kulttiesiintyjiä, pikkunimiä sekä tämän vuoden hypetetyimpiä artisteja, ja tällä kertaa esiintyjiä nousi jopa kolmelle eri lavalla entisen kahden sijasta.

Yksikään kolmesta lavasta ei toiminut moitteitta. Riippuen etäisyydestä tarkasteltavaan bändiin, soundit saattoivat kuulostaa miltä tahansa kiitettävän ja puuroutuneen äänisekamelskan väliltä. Ravintola Ilokiven akustiikka varmasti teki osuutensa, eikä muutenkaan puitteet olleet ihan parhaimmasta päästä. Keikalla kuin keikalla eturivissä oli runsaasti tilaa, mutta tungos puolivälissä saleja tukki reitin väljemmille paikoille. Joitakin vuosia sitten erilainen yläkerran lavasijoittelu toimi paremmin.

Toteutus oli siis paikoitellen heikkoa, mutta bändien suorituksista ei löydy valittamista. Jyrockissa on kiinnostavampiakin ohjelmistoja näkynyt, mutta ei listalta tänäkään vuonna yhtään huonoa nimeä löytynyt. Yllätyksiä tosin tuli. Lähes jokainen bändi oli ennakko-odotuksia parempi kuulostamalla huikeammalta kuin biisit MySpacessa. Esimerkiksi Ilosaareen ja Provinssirockiin buukattu G-ODD yllätti olemalla aivan erilainen kuin uskalsin toivoa. Psykedelian ja räimeen sijasta kuultiinkin yllättävän elektronisia ääniä, mutta kelpasi sitäkin katsella.

G-ODD

Kuten liian usein tuntuu festareilla käyvän, kaksi perjantai-illan kiinnostavinta esiintyjää soittivat täsmälleen samaan aikaan. Yläkerrassa nähtiin hipstereiden uusi lempibändi Shine 2009, jossa soittaa siis mm. Reginasta tuttu Mikko Pykäri yhdessä Schmamin kanssa. Eturivissä ääni rikkoitui niin pahasti, ettei selvää tahtonut saada, mutta takarivistä kuului terassilla sijaitsevalla ulkolavalla soivan hyvä kotimainen househtava elektroninen pop.

Shine 2009

Alakerrassa kuitenkin osattiin vielä paremmin. Belgiasta Suomeen tupsahtanut Mintzkov kuulosti heti bändiltä, josta YleX tykkäisi, Merimaa tykkäisi, ja lopulta puolet suomalaisista tykkäisivät. Bändi toi mieleen montakin vertailukohdetta, mutta ei mitään itsestäänselvää. Käheä-ääninen vokalisti sai muiden bändikavereidensa kanssa yhtyeen kuulostamaan lavalla ikään kuin Placebolta, joka on ollut samassa ruokapöydässä Ashin kanssa ja sitten varastanut Nirvanan asenteen– eikä grungeviba tullut vain ruutupaitojen mukana. Biisit olivat iskeviä, osa jopa hittimateriaalia, mutta olisin varmasti tykännyt bändistä enemmän teini-ikäisenä, sen verran mollivetoinen esitys kuitenkin oli.

Mintzkov

Lauantainakin illan kovin vieras tuli ulkomailta. Sitä ennen kuitenkin kotimaiset pärjäsivät miltei yhtä hyvin. Kiki Paun lavakohkaus oli selvästi kehittynyt, ja hillitympi esitys olikin yksi parhaista, joita olen bändiltä nähnyt, vaikka huonot soundit synkensivät tätäkin keikkaa. TV Offillakin oli samoja ongelmia, mutta se tuntui vaikuttavan esitykseen voimakkaammin, eikä bändi varmasti ollut ihan parhaimmillaan. Alpo ja Tomi sen sijaan olivat melkein viikonlopun parhaita. Lavapreesens oli kuin Jessen keikalla, mutta jaakkoeinokalevimainen jyväskyläsoundi ja Justice-tilutus tekivät tehtävänsä. Kahden nähdyn keikan perusteella tämä kaksikko on yksi parhaista suomalaisista elektrobändeistä, ja toivon, että levy joskus saadaan pihalle.

Kiki Pau

TV Off

Alpo ja Tomi

Oli vähällä ettei Alpo ja Tomi hoitaneet koko festaria voittajina kotiin, mutta ohjelmassa oli luvassa vielä lounaisruotsalainen Bye Bye Bicycle, joka jäi itse asiassa viikonlopun ainoaksi pettymykseksi, vaikka illan paras olikin. Yläkerran lavalla jamitteli viisi ruotsalaista, joista laulaja oli niin pitkä, että pää taisi kolahtaa kattoon kerran jos toisenkin. Bye Bye Bicyclellä on debyyttilevyllisen verran loistavia indiepop-biisejä, jotka riittivät hyvän keikan aikaansaamiseksi, vaikka lavaesiintyminen oli muutenkin hallittua. Lisäarvoa live-esiintyminen ei kuitenkaan kappaleille tuonut samaan malliin kuten festivaalin muilla lavakonkareilla.

Bye Bye Bicycle

Kokonaisuutena Jyrockin 25. juhlavuosi oli juuri sellainen kuin saattoi odottaa. Terassilava oli mukava lisäys mm. siksi että siellä sai parhaita valokuvia, mutta jo edellisvuosina huomattuihin ongelmiin ei ollut tullut korjausta. Silti sympaattinen pikkufestari Keski-Suomessa kutsuu myös ensi vuonna, mikäli yhtä kiinnostavia ja ennen kaikkia tuoreita esiintyjiä lavoilla nähdään jatkossakin.

Jessen uusi lohkaisu; “TUM TUM TUM”

Kauan odotettu JESSE:n kakkonen “TUM TUM TUM” nostettiin kauppojen hyllyille viime viikolla. Huhujen mukaan lauantaina Korjaamolla julkkaribileissä tapahtui asioita, joita ei voi edes sananvapauden nimissä julkaista. Toisten huhujen mukaan tapahtuma tallennettiin jonkinasteiselle videotallentimelle, eli toivon mukaan jossakin vaiheessa saamme kaikki nauttia näistä asioista.

Jesse

Takaisin levyyn. “TUM TUM TUM esittelee yhtyeen, joka on aiemmin nojannut vahvasti visuaaliseen puoleen ja yrittääkin nyt aluevaltausta itse musiikilla. Puhumme tuhansista äärimmilleen venytetyistä syntetisaattori-soundeista, stereotyyppisistä rumpukonemaisista biiteistä (johtunee rumpukoneiden käytöstä. Osassa kappaleista kuullaan myös oikeaa rummuttelua, nääs Analla on käytössään kasarilta säästetyt Taman sähkörummut) ja tuhdeista bassolinjoista.

Singlelohkaisu “SLURPS!” esitteli menevän, ehkä jopa tansseissa kuultavan teknodiskojytä -stygen kun taas “Löyhähdys” lähtee jonnekin jazzin ja tuhdin electrobluesin maailmaan.Vaikkakin kasarimaiset kitaranvinguttelut ovat näytellet ennenkin suurta roolia yhtyeen tuotannossa, on todettava että tällä levyllä menevien kertosäkeiden ohella ovat kitarat levyn parasta antia. SLURPS!:lla kuultavan SLI-DEn työskentely on lähes kiihottavaa ja kappaleissa “Odotin Ihmettä”, “Ps. Foto Ois Kiva” sekä “Koettelee Mut Ei Hylkää” sooloileva Kölle todistaa jälleen olevan yksi maamme todellisista tulevista kitarasankareista. Kokonaisuudessaan hyvä ja ennen kaikkea monista kerroksista muotoutunut levy, joka varmasti jää aikakirjoihin jossain muodossa.

Jos on pakko antaa tähtiä niin annetaan 4**** / 5*****.

Piristävää JESSEn tuotannossa on sen ilmiömäinen taito sovittaa yhteen kasarilta haetut vinksahtaneet syntetisaattorihäröilyt ja saman aikakauden mainstream-stadionrockmainen atmosfääri. Kun tämän sopan laittaa ulos 2009 hyvillä visuaalisilla ärsykkeillä on tämä taatusti kiinnostavaa ja tietenkin… freesiä.

Ps. JESSE on yksi Hollannissa Tammikuussa järjestettävässä Eurosonic-tapahtumassa soittavista suomalaisista yhtyeistä. Kyseessähän on promoottorien showcase -tyyppinen tapahtuma, josta mm. aikoinaan Disco Ensemble napattiin isommille rundeille. Toivomme sydämestämme menestystä.

JESSE – Odotin Ihmettä -video
Ohjaus Mikko Mällinen

www.myspace.com/haistakaa

Viikonloppuna järjestettiin jo neljännet loistavat useamman päivän mittaiset musiikkifestivaalit Tampereella tänä syksynä. Tarjontaa siis löytyy enemmän kuin koskaan (ainakin niin pitkälle peilattuna kuin oma muistini jaksaa kantaa), eikä sitä silti vaikuttaisi olevan liikaa. Sekä YO-talolla että Artturissa olivat istumapaikat loppuneet perjantaina ja lauantaina, kun lavoilla nähtiin upeita kotimaisia ja ruotsalaisia bändejä ja artisteja. Varteenotettavia illanvieton vaihtoehtoja oli tarjota muillakin pubeilla, baareilla ja klubeilla.

Festivaalin starttasi Artturin puolella esiintynyt cover-bändi Tuulia, joka soitti Toolia, suomeksi. Yhden biisin ennakkokuuntelun perusteella odotin keikalta paljon, enkä joutunut pettymään. Akustiseksi kitararockiksi vääntynyt Tool kuulosti tuoreelta siitä huolimatta, että olen oman Tool-levyni soittanut kirjaimellisesti puhki. MySpacesta löytyvän Pohjanmaa-kappaleen pohjalta tiesin odottaa myös lyyristä nokkeluutta, hauskoja heittoja ja irvokkaitakin viittauksia. Myös muut kuullut biisit toimivat tältä osin mainiosti, ja esimerkiksi Huora peniksen kanssa jaksoi naurattaa.Versio Schismistä jäi ainoaksi heikommaksi coveriksi, ja sekin pääpuolin outojen perkussioidensa puolesta.

Jaw Lesson

Seuraavana lavalla nähtiin ruotsalainen Jaw Lesson, joka on aiemmin tunnettu taiteilijanimellä Hajen. Sikäli kun vielä Tuulian aikana puheensorina hieman häiritsi kokemusta, neidon avatessa suunsa sielukas ja käheä ääni hiljensi kuppilan kuin seinään. Jaw Lesson jäi minulle festivaaleilta tärkeimmäksi uudeksi tuttavuudeksi. Keikan lopuksi matalalle lavalle nousi esiintymiskaveriksi The Tallest Man on Earth eli Kristian Matsson. Yhdessä esitetty cover Bonnie “Prince” Billyn I’ll Be Gladista nostatti ihokarvat pystyyn ihastuksesta ja olikin ehkä koko festivaalin mielettömin tulkinta. Ilokseni se kuultiin vielä myöhemmin uudestaan YO-talon puolella Matssonin keikalla.

Artturia vastapäätä YO-talolla esiintyjälista olivat perjantaina ruotsalaisvoittoisempi. Viimeisenä soittanutta The Tallest Man on Earthia lukuunottamatta kaikki olivat hyviä – eivät erinomaisia tai yllättäviä mutta eivät pettymyksiäkään. Niin, The Tallest Man oli siis erinomainen. Liechtensteiniksi nimetty kolmen hengen tyttötrio Göteborgista oli kuitenkin malliesimerkki siitä, kuinka ruotsalaiset keskinkertaiset bändit ovat usein parempia kuin hyvät suomalaiset – karskisti yleistäen. Mikä on Ruotsin salaisuus?

Liechtenstein

Illan odotetuin akti tuntui olevan silti Liekki, jota ei ole aikoihin lavoilla nähty. Vaikka paikoin bändi syleili rakkauden universumia, kokonaisuus ei ollut tajuntaa räjäyttävä. Oli silti ilo huomata, että Liekki on edelleen voimissaan.

Liekki

Lauantailta odotin eniten Joensuu 1685:n keikkaa, sillä en ollut aiemmin nähnyt yhtyettä esiintymislavalla. Kuuleman mukaan bändi ei ollut parhaassa vedossa – myöskään itsensä mielestä, mutta ensikertalaiselle Joensuiden shoegaze-krautrock live-kokemuksina täytti odotukset. Tyylikkäästi pukeutuneet miehet veivailivat soittimistaan yllättävän paljon uutta materiaalia, ja vaikka tuttujakin biisejä kuultiin, illan kohokohdaksi nousi NME:ssäkin esiin nostettu Bruce Springsteen-cover I’m on Fire – joka onkin aivan mahtava tulkinta.

Joensuu 1685

Päivän muu musiikki oli yhtenäistä massaa, josta ei erikoisia muotoja löytynyt. Wildbirds & Peacedrums kiehtoi lukuisilla mielenkiintoisilla soittimillaan, mutta biisit eivät nousseet tasolle, joka olisi aiheuttanut elämyksiä. I Was a Teenage Satan Worshipperin keikalla ennen näkemätön rumpali paiskoi ryhtiä koko yhtyeeseen, joka on välillä velttoillut lavalla. Vaikka taustavideoita lukuunottamatta tamperelaisbändin olemus oli edelleen vain ihan hyvä, rumpali teki keikasta silti ehkä parhaan näkemäni teinisatanistikeikan.

Wildbirds & Peacedrums

Kuusumun profeetta

Kaiken kaikkiaan Valoa festivaali oli onnistunut. Yksikään bändeistä ei flopannut eikä varsinaisesti ollut pettymyskään. Helmiä erottui joukosta, ja keikkapaikoilla oli mukavasti tungosta ja hyvä tunnelma. Toivottavasti tämä tulokas jatkaa Tampereen syksyssä Monsters of Popin, Lost in Musicin ja manSEDANsen rinnalla.

Kaikki tuntuu menevän pieleen juuri silloin, kun teen jokasyksyisen musiikkimatkan jonnekin Suomen rajojen ulkopuolelle. Pari vuotta sitten matkasin Dubliniin katsomaan bändejä. Lopputuloksena oli se, että pääsin todistamaan tappoa, matkatoverini ryöstettiin passia ja rahoja myöten, yksi tärkeä bändi peruutti, keikkaliput eivät saapuneet ajoissa ja eräs bändikin hajosi samana päivänä kuin olisi pitänyt mennä sitä katsomaan. Viime vuonna Viroon suunnatessa varaamamme laiva peruutti, ja jouduimme etsimään tunnin varoitusajalla vaihtoehtoisia matkustustapoja. Tänä vuonna lähdin Milanoon katsomaan viittä kansainvälistä upeaa yhtyettä, mutta matkaseurani lisäksi neljä niistä peruutti. Mikä ihmeen Murphyn laki?

Näin Milanossa kuitenkin yhden bändin, Wilcon. Conservatoriolle saapuessani tosin vielä luulin todistavani livenä myös Grizzly Bearin, mutta kun yleison mylvinnän jälkeen lavalle asteli kuusi miestä ja Ashes of American Flags pärähti soittimista, oli selvää etteivät harmaakarhutkaan olleet päässeet Milanoon asti. Keikan aikana Jeff Tweedyn välispiikeistä kävi ilmi, että lämmittelijäakti oli joutunut autokolariin, jonka vuoksi he eivät olleet ehtineet ajoissa keikalle. Wilco kuitenkin korjasi tilanteen soittamalla kahden ja puolen tunnin keikan – ja kuulostamalla paremmalta kuin koskaan ennen.

Upeasta äänimaailmasta voi kiittää yksinkertaisesti Conservatorion akustiikkaa. Selvästi musiikkiareenaksi suunniteltu keikkapaikka antoi paljon, eikä seisomakatsomon puuttuminenkaan lannistanut tunnelmaa yhtään, ehkä jopa päinvastoin, sillä yleisön korkea keski-ikä loi tunteen siitä, että istumapaikat olivat mieleiset valtaosalle väestä. Tunnelma olikin toinen merkittävä reissun pelastaja. Italialainen yleisö erosi huomattavasti suomalaisista. Siinä missä suomalaiset usein kunnioittavat kappaleita kuuntelemalla hiljaa kappaleet loppuun asti, Italiassa hurrattiin kesken kappaleiden useaan otteeseen. Kunnianosoitukset vihloivat korvia, ja istumapaikoilta seisomaan nouseminen vahvisti entisestään hyvää vastaanottoa.

Puitteet olivat siis erinomaiset, mutta myös Wilco teki osuutensa. Settilista panoittui hieman yllättäenkin –ei uusimpiin albumeihin vaan- Yankee Hotel Foxtrotin ja A Ghost is Bornin kappaleisiin. 26 biisin joukkoon mahtui kuitenkin biisejä lähes kaikilta julkaisuilta. Jos jotain jäin settiin kaipaamaan, olivat ne kuitenkin muutamat uusimman Wilco (the album)in biisit (Wilco (the Song) ja I’ll Fight). Kaikista eniten kuitenkin toivoin kuulevani Side with the Seedsin, ja kun toive toteutui, ei muilla kappaleilla niin väliä enää ollutkaan.

Sen ohella konsertin huippukohdiksi nousivat eniten yleisöä laulattaneet Misunderstood, A Shot in the Arm, Jesus Etc. ja I am Trying to Break Your Heart. Levyillä isossa roolissa paistatteleva charmikas Tweedy ei jättänyt muita bändin miehiä varjoonsa, ja esimerkiksi Via Chicagon kirkkain tähti olikin Glenn Kotche rumpusooloineen. Pitkä keikka päättyi toisen encoren I’m a Wheeliin, jonka jälkeen, suomalaisesta viikonloppukulttuurista poiketen, italialaiset suuntasivat baarien sijasta koteihinsa nukkumaan tai mitä hyvänsä tekemään. Wilco ehdoton oli viikon piristysruiske ankeista keleistä ja ikävistä peruutuksista kärsineeseen Milanoon.