Fresh from Finland

Summer’s creeping up on us and we’ve got some light towards the end of the summer! Helsinki’s Flow Festival has announced some confirmed artists for the summer festival in Suvilahti, 13-15 of August. We’re thrilled, as last years Flow Festival was a blast, not just musically speaking, but culturally speaking.

M.I.A

Some of the confirmed artists;

• M.I.A (SRI / UK)
• The xx (UK)
• Air (FRA)
• Sigur Rós (ISL)
• Marina and the Diamonds (UK)
• Ricardo Villalobos (CHI)
• Major Lazer (UK)
• Diplo (US)
• Four Tet (UK)

More confirmed artists can be seen here! Check them out!

Keskiviikkona Tavastialla oli taas tupa täynnä musiikkitietoista kansaa. Kotikonnuillaan Englannissa Florence Welch yhtyeineen palkittiin jokunen viikko sitten Brit Awardeissa parhaasta brittialbumista, ja olipahan konkkaronkka ehdolla aiemmin viime vuonna Mercury Prizenkin saajaksi. Vaikka Florence + The Machine on näkynyt ja kuulunut kohtuullisen paljon myös Suomessa, suuren yleisön maine on vielä saavuttamatta. Tämä kuitenkin muuttunee kesän Ruisrock-keikan avustuksella, ja löytyyhän jo nyt Suomesta yhden tavastiallisen verran Welchin ja kumppaneiden live-taidoista vakuuttunutta porukkaa.

Heti alkuun voin sanoa, etten varmastikaan ollut illan vakuuttunein katselija. Edessäni seisoi punatukkainen tyttö, joka hyppi, pomppi, heilui, lauloi, huusi, oikoi käsiään kohti taivasta, kiljui ja riehui koko keikan ajan niin paljon, että tunsin itseni tylsäksi rokkipoliisiksi, vaikka olinkin liikkeillä vastaanottavaisin mielin. Vaikka Florencen levy miellyttikin minua viime vuonna, pidin silti remixeistä enemmän. Vaikka en vakuuttunein ollutkaan, nousivat minunkin jalkani rytmikkäästi irti lattiasta, kun keikan loppupuolella Welch käskytti yleisöä ja muutti Tavastian hetkeksi valtavaksi hyppelyaallokoksi.

Ei ainoastaan yleisössä vaan myös lavalla nähtiin energiaa pursuillut punatukkainen nainen.
Kaunis kaapumainen läpinäkyvä leninki ja tulenpunainen tukka hulmusivat teatraalisesti lavalla, kun upeaääninen Florence Welch näytti, mihin kykenee. Massiivinen lauluääni oli vangitseva jo itsessään, mutta niin iso ääni olisi ehkä kaivannut taakseen isomman taustabändin. Florence and The Marching Band –tyyppinen ratkaisu voisi korostaa isoja ääniä entisestään, eikä Welchin ääni hukkuisi taatusti suurempienkaan soittimien joukkoon.

Kokonaisuutena settilista oli miellyttävä eikä alkupuolen tusinabiisitkään kuulostaneet tylsiltä, vaikka vasta viimeiset kolme biisiä räjäyttivätkin salin. You’ve Got The Loven, Dog Days Are Overin ja Rabbit Heart (Raise it Up):n päätösputki oli sen verran mahtava, ettei keikasta voinut jäädä huono maku yhdellekään paikalla olleelle.

Henkilökohtaiseksi lemppariksi keikalta nousi kuitenkin loppupuolella esitetty Drumming Song , jonka live-kasvu oli isointa verrattuna illan muuhun antiin. Se pieksi mennen tullen levyversion ja ne rakastamani remix-versiot kappaleesta. Illan kivoimpiin näkyihin lukeutuu ehdottomasti Welch paukuttamassa rumpuja koko sielunsa voimin. Mikäli lava on hallussa yhtään näin hyvin kesän Ruisrockissa, ei soittoajankohdalla tule olemaan mitään merkitystä loppujenkin suomalaissydänten varastamisen kannalta.

Talvisessakaan Suomessa ei ole tänä päivänä pulaa kiinnostavista ja ajankohtaisista kansainvälisistä musiikkivieraista. Ainakaan Helsingissä – muilla seuduilla tarjonta on kehnompaa. Pääkaupungissa iltarientoja siis riittää yllin kyllin. Eräs tiistaipäivä nautittiin Kuudennella linjalla Fuck Buttonsista ja seuraavana iltana Redrumissa viihdytti yksi syksyn hypetetyimmistä bändeistä, Neon Indian.

Fuck Buttons on vieraillut Suomessa kerran aiemminkin. Viimeksi kaksikko nähtiin samaisella klubilla 2008 kesällä, kun debyytti Street Horrrsing oli tuoretta kuunneltavaa. Ensimmäisellä vierailullaan valloittanut bristolilaisduo keräsi kiitettävästi yleisöä tälläkin kertaa. Tiistai-iltana kuullut kappaleet olivat pääosin uudemman Tarot Sportin sisältöä. Mitään yllättävää duo ei oikeastaan tarjoillut. Show kuulosti ja näytti Fuck Buttonsilta. Jos keikka olisi ajoittunut viikonlopulle, olisivat rytmit ja surinat varmasti tanssittaneet enemmän, mutta nyt väki tyytyi lähinnä nyökyttelemään päitään musiikin tahdissa. Hurjia suosionosoituksia ei kuultu, mikä tosin saattoi johtua siitä, ettei bändi antanut mahdollisuuksia aplodeerata ennen kuin keikan lopuksi. Näiden taputusten jälkeen ei lavalle enää palattu.

Seuraavana iltana Redrumissa kärsittiin soitinongelmista. Neon Indianin Keikkarumpali Jason Fariesin basaripoljin rikkoontui kesken keikan, ja jatkoa odoteltiin, kunnes soittovempain korjattiin. Myöskään texasilaiset eivät yllättäneet. Neon Indianin ja Vegan keulakuva Alan Palomo oli juuri niin karismaattinen kuin saattoi odottaa, muu bändi meni vähän siinä sivussa. Hype-ryhmä näytti nauttivan hetken loistostaan, mutta hohto jäi jonnekin bändin ja yleisön välille. Deadbeat Summer -hitin aikana saattoi huomata meiningin hetkellisesti nousevan kattoon, mutta korkeimmissa sfääreissä se ei kauaa pysynyt. Itse olisin innostunut luultavasti enemmän saman porukan Vega-keikasta, mutta onhan ymmärrettävää, että sitä rautaa on taottava, joka on valmiiksi lämmitelty.

Vaikka välillä hipsteribänditkään eivät yllätä, on silti kumarrettava niiden tahojen suuntaan, jotka näitä nimiä Suomeen tasaiseen tahtiin tuovat. Pienehkön yleisön suuret suosikit vierailevat nykyään kylmässä Euroopan kolkassa jopa useana päivänä viikossa. Tänä viikonloppuna pääkaupungissamme voi ihastella mm. Ellen Allienin, Jack Beatsin sekä Justin Millerin ja Jacques Renaultin (DFA) keikat. Ehkä joku päivä Helsinkiä voi verrata keikkatarjonnaltaan muihin Euroopan pääkaupunkeihin… vaikka siihen onkin vielä matkaa.

Fuck Buttons
Neon Indian

Kesäkuun lopussa Pitkä kuuma kesä –festivaaleilla ihastuttanut entinen Million Dead –vokalisti täytti Tavastian hyväntuulisesta musiikkikansasta maanantai-iltana. Yleisöpulasta ei kärsitty ja tunnelma oli yhtä vastaanottava kuin kesän festivaalillakin. Koko Euroopan kiertueen lämmittelijäksi valitut Jaakko & Jay olivat innostuneita pestistään, ja tunne taisi olla molemminpuolinen, sillä herra Turner kutsui tamperelaiskaksikon lavalle Photosynthesis-huipennuksen ajaksi.

Turnerin uusimmalla syksyllä julkaistulla Poetry of the Deed –albumilla kuultiin ensimmäistä kertaa taustabändiä muihin studioalbumeihin verrattuna. Vaikka alkuun trubaduurin taustabändi jännittikin, lopputulos oli hieno. Sama koski maanantain keikkaa. Kesällä iloinen ja supliikki Turner nähtiin lavalla yksin, mutta Tavastialla mukana ollut taustabändi hoiti hommansa hyvin, eikä vienyt mitään Turnerin esiintymisestä pois.

Taustajoukoilla vahvistettu keikka toi myös uutuuden tunnetta keikkaan, joka muutoin toisti paljon kesän show’ta. Esimerkiksi Substitute ilahdutti koko bändin sovituksellaan, vaikka välispiikit aikoinaan Porvoosta varastetusta kitarasta olikin kuultu jo aiemmin. Myös Poetry of the Deedin kappaleet, erityisesti Sons of Liberty, olivat ihailtavan vahvoja kappaleita lavalla, ja niiden voiman voi kuvitella olevan erivahvuista soolona esitettyinä.

Vaikka keikka oli yksi muiden joukossa, ja toistikin kiertueen kuviota sekä settilistaltaan että keikkaa värittäneiltä huippukohdiltaan, ei maneereita voinut kokea huonona asiana. Dan’s songia vahvistettiin yleisöstä poimitun Joonaksen huuliharppusoololla eikä Photosynthesis-yleisönlaulatuskaan ollut ennennäkemätöntä. Lopulta juuri nämä keikasta keikkaan toistuvat seikat jäivät kuitenkin parhaiten mieleen uuden Rock ’n’ Roll Romance –biisin lisäksi. Turner esitti vielä julkaisemattoman balladin yksin, ja se nousikin kiistatta illan herkimmäksi kokemukseksi.

Frank Turner & Joonas

Turnerin keikka oli tutuista jutuistaan huolimatta yksi iloisimmista keikoista, joita on viime aikoina Suomessa päässyt todistamaan. Se ei noussut paremmaksi kuin kesäinen keikka, mutta ei jäänyt heikommaksikaan. Turner on lavalla varmasti yksi viihdyttävimmistä folk-miehistä, joita maa päällään kantaa, enkä epäile lainkaan etteikö miestä otettaisi avosylin vastaan maahamme uudestaan koska vain.

Edellisen kerran Kaapelitehtaasta kirjoittaessani, haukuin Rise Againstin kohdalla keikkapaikan akustiikan ja soundit lyttyyn. Airin keikalla tilanne oli kuitenkin toinen, eikä musiikki ole Kaapelilla ikinä kuulostanut niin hyvältä. Syytä voi hakea akustiikan parantelusta (miksauskopin edessä ollut tyhjä alue oli aidattu mistä syystä?) tai erilaisesta musiikkityylistä, josta pauhaavat punk-kitarat puuttuivat – tai jostain muusta.

Ranskalaisduon rauhallisempi musiikki kaikui selvänä ja heleänä tehdashallissa, ja teknisessä mielessä kokemusta häiritsivät korkeintaan muutamat miksausvirheet. Esimerkiksi Venuksessa taustalaulut kuuluivat tärkeimpien vokaalien yli, mikä sai liveversion kuulostamaan hassulta. Myös Sexy Boyn alussa vokaalit olivat hetken hukassa, mutta virhe korjaantui ennen kuin sitä kunnolla ehti edes huomata. Äänentoisto oli siis pääpiirteittäin kunnossa, mutta jos Rise Againstin keikalla yleisö kävi kuumana, Airia katseltiin hiljaisen, jopa vaisun, yleisön seistessä kädet puuskassa.

Keikka starttasi uusimman Love 2 –albumin kolmella ensimmäisellä raidalla, jotka kuulostivatkin livenä vielä paremmilta kuin levyltä. Uusinta sinkkua Sing Sang Sungia ei yllättäen kuultu, mutta tilalle tarjoiltiin uutukaiselta vielä Missing the Light of the Day, Be a Bee ja Heaven’s Light. Uusien biisien kuuleminen ei tällä keikalla häirinnyt lainkaan, sillä ne istuivat muiden biisien joukkoon erinomaisesti.

Myös hittivetoisilta Talkie Walkielta ja Moon Safarilta soitettiin lähes yhtä paljon kappaleita. Lisäksi pakkaa värittivät Highschool Lover, How Does It Make You Feel, Radian ja J’ai Dormi Sous l’eau. 19 biisiä sisältänyt setti tuntui silti harmillisen lyhyeltä yhden tunnin ja 15 minuutin pituudellaan. Edellisen kerran viisi vuotta sitten Suomessa soittaneita ranskalaisia olisi mielellään kuunnellut vielä saman verran lisää. Vaikka keikka ei jäänytkään mieleen mullistavan hienona kokemuksena, oli Airin visiitti Pohjolaan ihana aloitus joulukuulle. Varsinkin kun yhtä tasokas keikkatarjonta Helsingissä tuntuu jatkuvan joulukalenterimaisen hyvänä vuodenvaihteeseen asti.