Fresh from Finland

Summer’s creeping up on us and we’ve got some light towards the end of the summer! Helsinki’s Flow Festival has announced some confirmed artists for the summer festival in Suvilahti, 13-15 of August. We’re thrilled, as last years Flow Festival was a blast, not just musically speaking, but culturally speaking.

M.I.A

Some of the confirmed artists;

• M.I.A (SRI / UK)
• The xx (UK)
• Air (FRA)
• Sigur Rós (ISL)
• Marina and the Diamonds (UK)
• Ricardo Villalobos (CHI)
• Major Lazer (UK)
• Diplo (US)
• Four Tet (UK)

More confirmed artists can be seen here! Check them out!

Keskiviikkona Tavastialla oli taas tupa täynnä musiikkitietoista kansaa. Kotikonnuillaan Englannissa Florence Welch yhtyeineen palkittiin jokunen viikko sitten Brit Awardeissa parhaasta brittialbumista, ja olipahan konkkaronkka ehdolla aiemmin viime vuonna Mercury Prizenkin saajaksi. Vaikka Florence + The Machine on näkynyt ja kuulunut kohtuullisen paljon myös Suomessa, suuren yleisön maine on vielä saavuttamatta. Tämä kuitenkin muuttunee kesän Ruisrock-keikan avustuksella, ja löytyyhän jo nyt Suomesta yhden tavastiallisen verran Welchin ja kumppaneiden live-taidoista vakuuttunutta porukkaa.

Heti alkuun voin sanoa, etten varmastikaan ollut illan vakuuttunein katselija. Edessäni seisoi punatukkainen tyttö, joka hyppi, pomppi, heilui, lauloi, huusi, oikoi käsiään kohti taivasta, kiljui ja riehui koko keikan ajan niin paljon, että tunsin itseni tylsäksi rokkipoliisiksi, vaikka olinkin liikkeillä vastaanottavaisin mielin. Vaikka Florencen levy miellyttikin minua viime vuonna, pidin silti remixeistä enemmän. Vaikka en vakuuttunein ollutkaan, nousivat minunkin jalkani rytmikkäästi irti lattiasta, kun keikan loppupuolella Welch käskytti yleisöä ja muutti Tavastian hetkeksi valtavaksi hyppelyaallokoksi.

Ei ainoastaan yleisössä vaan myös lavalla nähtiin energiaa pursuillut punatukkainen nainen.
Kaunis kaapumainen läpinäkyvä leninki ja tulenpunainen tukka hulmusivat teatraalisesti lavalla, kun upeaääninen Florence Welch näytti, mihin kykenee. Massiivinen lauluääni oli vangitseva jo itsessään, mutta niin iso ääni olisi ehkä kaivannut taakseen isomman taustabändin. Florence and The Marching Band –tyyppinen ratkaisu voisi korostaa isoja ääniä entisestään, eikä Welchin ääni hukkuisi taatusti suurempienkaan soittimien joukkoon.

Kokonaisuutena settilista oli miellyttävä eikä alkupuolen tusinabiisitkään kuulostaneet tylsiltä, vaikka vasta viimeiset kolme biisiä räjäyttivätkin salin. You’ve Got The Loven, Dog Days Are Overin ja Rabbit Heart (Raise it Up):n päätösputki oli sen verran mahtava, ettei keikasta voinut jäädä huono maku yhdellekään paikalla olleelle.

Henkilökohtaiseksi lemppariksi keikalta nousi kuitenkin loppupuolella esitetty Drumming Song , jonka live-kasvu oli isointa verrattuna illan muuhun antiin. Se pieksi mennen tullen levyversion ja ne rakastamani remix-versiot kappaleesta. Illan kivoimpiin näkyihin lukeutuu ehdottomasti Welch paukuttamassa rumpuja koko sielunsa voimin. Mikäli lava on hallussa yhtään näin hyvin kesän Ruisrockissa, ei soittoajankohdalla tule olemaan mitään merkitystä loppujenkin suomalaissydänten varastamisen kannalta.

Talvisessakaan Suomessa ei ole tänä päivänä pulaa kiinnostavista ja ajankohtaisista kansainvälisistä musiikkivieraista. Ainakaan Helsingissä – muilla seuduilla tarjonta on kehnompaa. Pääkaupungissa iltarientoja siis riittää yllin kyllin. Eräs tiistaipäivä nautittiin Kuudennella linjalla Fuck Buttonsista ja seuraavana iltana Redrumissa viihdytti yksi syksyn hypetetyimmistä bändeistä, Neon Indian.

Fuck Buttons on vieraillut Suomessa kerran aiemminkin. Viimeksi kaksikko nähtiin samaisella klubilla 2008 kesällä, kun debyytti Street Horrrsing oli tuoretta kuunneltavaa. Ensimmäisellä vierailullaan valloittanut bristolilaisduo keräsi kiitettävästi yleisöä tälläkin kertaa. Tiistai-iltana kuullut kappaleet olivat pääosin uudemman Tarot Sportin sisältöä. Mitään yllättävää duo ei oikeastaan tarjoillut. Show kuulosti ja näytti Fuck Buttonsilta. Jos keikka olisi ajoittunut viikonlopulle, olisivat rytmit ja surinat varmasti tanssittaneet enemmän, mutta nyt väki tyytyi lähinnä nyökyttelemään päitään musiikin tahdissa. Hurjia suosionosoituksia ei kuultu, mikä tosin saattoi johtua siitä, ettei bändi antanut mahdollisuuksia aplodeerata ennen kuin keikan lopuksi. Näiden taputusten jälkeen ei lavalle enää palattu.

Seuraavana iltana Redrumissa kärsittiin soitinongelmista. Neon Indianin Keikkarumpali Jason Fariesin basaripoljin rikkoontui kesken keikan, ja jatkoa odoteltiin, kunnes soittovempain korjattiin. Myöskään texasilaiset eivät yllättäneet. Neon Indianin ja Vegan keulakuva Alan Palomo oli juuri niin karismaattinen kuin saattoi odottaa, muu bändi meni vähän siinä sivussa. Hype-ryhmä näytti nauttivan hetken loistostaan, mutta hohto jäi jonnekin bändin ja yleisön välille. Deadbeat Summer -hitin aikana saattoi huomata meiningin hetkellisesti nousevan kattoon, mutta korkeimmissa sfääreissä se ei kauaa pysynyt. Itse olisin innostunut luultavasti enemmän saman porukan Vega-keikasta, mutta onhan ymmärrettävää, että sitä rautaa on taottava, joka on valmiiksi lämmitelty.

Vaikka välillä hipsteribänditkään eivät yllätä, on silti kumarrettava niiden tahojen suuntaan, jotka näitä nimiä Suomeen tasaiseen tahtiin tuovat. Pienehkön yleisön suuret suosikit vierailevat nykyään kylmässä Euroopan kolkassa jopa useana päivänä viikossa. Tänä viikonloppuna pääkaupungissamme voi ihastella mm. Ellen Allienin, Jack Beatsin sekä Justin Millerin ja Jacques Renaultin (DFA) keikat. Ehkä joku päivä Helsinkiä voi verrata keikkatarjonnaltaan muihin Euroopan pääkaupunkeihin… vaikka siihen onkin vielä matkaa.

Fuck Buttons
Neon Indian

Kesäkuun lopussa Pitkä kuuma kesä –festivaaleilla ihastuttanut entinen Million Dead –vokalisti täytti Tavastian hyväntuulisesta musiikkikansasta maanantai-iltana. Yleisöpulasta ei kärsitty ja tunnelma oli yhtä vastaanottava kuin kesän festivaalillakin. Koko Euroopan kiertueen lämmittelijäksi valitut Jaakko & Jay olivat innostuneita pestistään, ja tunne taisi olla molemminpuolinen, sillä herra Turner kutsui tamperelaiskaksikon lavalle Photosynthesis-huipennuksen ajaksi.

Turnerin uusimmalla syksyllä julkaistulla Poetry of the Deed –albumilla kuultiin ensimmäistä kertaa taustabändiä muihin studioalbumeihin verrattuna. Vaikka alkuun trubaduurin taustabändi jännittikin, lopputulos oli hieno. Sama koski maanantain keikkaa. Kesällä iloinen ja supliikki Turner nähtiin lavalla yksin, mutta Tavastialla mukana ollut taustabändi hoiti hommansa hyvin, eikä vienyt mitään Turnerin esiintymisestä pois.

Taustajoukoilla vahvistettu keikka toi myös uutuuden tunnetta keikkaan, joka muutoin toisti paljon kesän show’ta. Esimerkiksi Substitute ilahdutti koko bändin sovituksellaan, vaikka välispiikit aikoinaan Porvoosta varastetusta kitarasta olikin kuultu jo aiemmin. Myös Poetry of the Deedin kappaleet, erityisesti Sons of Liberty, olivat ihailtavan vahvoja kappaleita lavalla, ja niiden voiman voi kuvitella olevan erivahvuista soolona esitettyinä.

Vaikka keikka oli yksi muiden joukossa, ja toistikin kiertueen kuviota sekä settilistaltaan että keikkaa värittäneiltä huippukohdiltaan, ei maneereita voinut kokea huonona asiana. Dan’s songia vahvistettiin yleisöstä poimitun Joonaksen huuliharppusoololla eikä Photosynthesis-yleisönlaulatuskaan ollut ennennäkemätöntä. Lopulta juuri nämä keikasta keikkaan toistuvat seikat jäivät kuitenkin parhaiten mieleen uuden Rock ’n’ Roll Romance –biisin lisäksi. Turner esitti vielä julkaisemattoman balladin yksin, ja se nousikin kiistatta illan herkimmäksi kokemukseksi.

Frank Turner & Joonas

Turnerin keikka oli tutuista jutuistaan huolimatta yksi iloisimmista keikoista, joita on viime aikoina Suomessa päässyt todistamaan. Se ei noussut paremmaksi kuin kesäinen keikka, mutta ei jäänyt heikommaksikaan. Turner on lavalla varmasti yksi viihdyttävimmistä folk-miehistä, joita maa päällään kantaa, enkä epäile lainkaan etteikö miestä otettaisi avosylin vastaan maahamme uudestaan koska vain.

Kaikki tuntuu menevän pieleen juuri silloin, kun teen jokasyksyisen musiikkimatkan jonnekin Suomen rajojen ulkopuolelle. Pari vuotta sitten matkasin Dubliniin katsomaan bändejä. Lopputuloksena oli se, että pääsin todistamaan tappoa, matkatoverini ryöstettiin passia ja rahoja myöten, yksi tärkeä bändi peruutti, keikkaliput eivät saapuneet ajoissa ja eräs bändikin hajosi samana päivänä kuin olisi pitänyt mennä sitä katsomaan. Viime vuonna Viroon suunnatessa varaamamme laiva peruutti, ja jouduimme etsimään tunnin varoitusajalla vaihtoehtoisia matkustustapoja. Tänä vuonna lähdin Milanoon katsomaan viittä kansainvälistä upeaa yhtyettä, mutta matkaseurani lisäksi neljä niistä peruutti. Mikä ihmeen Murphyn laki?

Näin Milanossa kuitenkin yhden bändin, Wilcon. Conservatoriolle saapuessani tosin vielä luulin todistavani livenä myös Grizzly Bearin, mutta kun yleison mylvinnän jälkeen lavalle asteli kuusi miestä ja Ashes of American Flags pärähti soittimista, oli selvää etteivät harmaakarhutkaan olleet päässeet Milanoon asti. Keikan aikana Jeff Tweedyn välispiikeistä kävi ilmi, että lämmittelijäakti oli joutunut autokolariin, jonka vuoksi he eivät olleet ehtineet ajoissa keikalle. Wilco kuitenkin korjasi tilanteen soittamalla kahden ja puolen tunnin keikan – ja kuulostamalla paremmalta kuin koskaan ennen.

Upeasta äänimaailmasta voi kiittää yksinkertaisesti Conservatorion akustiikkaa. Selvästi musiikkiareenaksi suunniteltu keikkapaikka antoi paljon, eikä seisomakatsomon puuttuminenkaan lannistanut tunnelmaa yhtään, ehkä jopa päinvastoin, sillä yleisön korkea keski-ikä loi tunteen siitä, että istumapaikat olivat mieleiset valtaosalle väestä. Tunnelma olikin toinen merkittävä reissun pelastaja. Italialainen yleisö erosi huomattavasti suomalaisista. Siinä missä suomalaiset usein kunnioittavat kappaleita kuuntelemalla hiljaa kappaleet loppuun asti, Italiassa hurrattiin kesken kappaleiden useaan otteeseen. Kunnianosoitukset vihloivat korvia, ja istumapaikoilta seisomaan nouseminen vahvisti entisestään hyvää vastaanottoa.

Puitteet olivat siis erinomaiset, mutta myös Wilco teki osuutensa. Settilista panoittui hieman yllättäenkin –ei uusimpiin albumeihin vaan- Yankee Hotel Foxtrotin ja A Ghost is Bornin kappaleisiin. 26 biisin joukkoon mahtui kuitenkin biisejä lähes kaikilta julkaisuilta. Jos jotain jäin settiin kaipaamaan, olivat ne kuitenkin muutamat uusimman Wilco (the album)in biisit (Wilco (the Song) ja I’ll Fight). Kaikista eniten kuitenkin toivoin kuulevani Side with the Seedsin, ja kun toive toteutui, ei muilla kappaleilla niin väliä enää ollutkaan.

Sen ohella konsertin huippukohdiksi nousivat eniten yleisöä laulattaneet Misunderstood, A Shot in the Arm, Jesus Etc. ja I am Trying to Break Your Heart. Levyillä isossa roolissa paistatteleva charmikas Tweedy ei jättänyt muita bändin miehiä varjoonsa, ja esimerkiksi Via Chicagon kirkkain tähti olikin Glenn Kotche rumpusooloineen. Pitkä keikka päättyi toisen encoren I’m a Wheeliin, jonka jälkeen, suomalaisesta viikonloppukulttuurista poiketen, italialaiset suuntasivat baarien sijasta koteihinsa nukkumaan tai mitä hyvänsä tekemään. Wilco ehdoton oli viikon piristysruiske ankeista keleistä ja ikävistä peruutuksista kärsineeseen Milanoon.