Fresh from Finland

Festari’kesän’ virallinen avaaja Jyrock täytti tänä vuonna 25 vuotta, mutta juhlat eivät olleet normaalia raisummat. Ohjelmisto koostui edellisvuosien tapaan hyvinkin erilaisten musiikkityylien edustajista. Mukana oli muutamia ulkomaanvieraita, kulttiesiintyjiä, pikkunimiä sekä tämän vuoden hypetetyimpiä artisteja, ja tällä kertaa esiintyjiä nousi jopa kolmelle eri lavalla entisen kahden sijasta.

Yksikään kolmesta lavasta ei toiminut moitteitta. Riippuen etäisyydestä tarkasteltavaan bändiin, soundit saattoivat kuulostaa miltä tahansa kiitettävän ja puuroutuneen äänisekamelskan väliltä. Ravintola Ilokiven akustiikka varmasti teki osuutensa, eikä muutenkaan puitteet olleet ihan parhaimmasta päästä. Keikalla kuin keikalla eturivissä oli runsaasti tilaa, mutta tungos puolivälissä saleja tukki reitin väljemmille paikoille. Joitakin vuosia sitten erilainen yläkerran lavasijoittelu toimi paremmin.

Toteutus oli siis paikoitellen heikkoa, mutta bändien suorituksista ei löydy valittamista. Jyrockissa on kiinnostavampiakin ohjelmistoja näkynyt, mutta ei listalta tänäkään vuonna yhtään huonoa nimeä löytynyt. Yllätyksiä tosin tuli. Lähes jokainen bändi oli ennakko-odotuksia parempi kuulostamalla huikeammalta kuin biisit MySpacessa. Esimerkiksi Ilosaareen ja Provinssirockiin buukattu G-ODD yllätti olemalla aivan erilainen kuin uskalsin toivoa. Psykedelian ja räimeen sijasta kuultiinkin yllättävän elektronisia ääniä, mutta kelpasi sitäkin katsella.

G-ODD

Kuten liian usein tuntuu festareilla käyvän, kaksi perjantai-illan kiinnostavinta esiintyjää soittivat täsmälleen samaan aikaan. Yläkerrassa nähtiin hipstereiden uusi lempibändi Shine 2009, jossa soittaa siis mm. Reginasta tuttu Mikko Pykäri yhdessä Schmamin kanssa. Eturivissä ääni rikkoitui niin pahasti, ettei selvää tahtonut saada, mutta takarivistä kuului terassilla sijaitsevalla ulkolavalla soivan hyvä kotimainen househtava elektroninen pop.

Shine 2009

Alakerrassa kuitenkin osattiin vielä paremmin. Belgiasta Suomeen tupsahtanut Mintzkov kuulosti heti bändiltä, josta YleX tykkäisi, Merimaa tykkäisi, ja lopulta puolet suomalaisista tykkäisivät. Bändi toi mieleen montakin vertailukohdetta, mutta ei mitään itsestäänselvää. Käheä-ääninen vokalisti sai muiden bändikavereidensa kanssa yhtyeen kuulostamaan lavalla ikään kuin Placebolta, joka on ollut samassa ruokapöydässä Ashin kanssa ja sitten varastanut Nirvanan asenteen– eikä grungeviba tullut vain ruutupaitojen mukana. Biisit olivat iskeviä, osa jopa hittimateriaalia, mutta olisin varmasti tykännyt bändistä enemmän teini-ikäisenä, sen verran mollivetoinen esitys kuitenkin oli.

Mintzkov

Lauantainakin illan kovin vieras tuli ulkomailta. Sitä ennen kuitenkin kotimaiset pärjäsivät miltei yhtä hyvin. Kiki Paun lavakohkaus oli selvästi kehittynyt, ja hillitympi esitys olikin yksi parhaista, joita olen bändiltä nähnyt, vaikka huonot soundit synkensivät tätäkin keikkaa. TV Offillakin oli samoja ongelmia, mutta se tuntui vaikuttavan esitykseen voimakkaammin, eikä bändi varmasti ollut ihan parhaimmillaan. Alpo ja Tomi sen sijaan olivat melkein viikonlopun parhaita. Lavapreesens oli kuin Jessen keikalla, mutta jaakkoeinokalevimainen jyväskyläsoundi ja Justice-tilutus tekivät tehtävänsä. Kahden nähdyn keikan perusteella tämä kaksikko on yksi parhaista suomalaisista elektrobändeistä, ja toivon, että levy joskus saadaan pihalle.

Kiki Pau

TV Off

Alpo ja Tomi

Oli vähällä ettei Alpo ja Tomi hoitaneet koko festaria voittajina kotiin, mutta ohjelmassa oli luvassa vielä lounaisruotsalainen Bye Bye Bicycle, joka jäi itse asiassa viikonlopun ainoaksi pettymykseksi, vaikka illan paras olikin. Yläkerran lavalla jamitteli viisi ruotsalaista, joista laulaja oli niin pitkä, että pää taisi kolahtaa kattoon kerran jos toisenkin. Bye Bye Bicyclellä on debyyttilevyllisen verran loistavia indiepop-biisejä, jotka riittivät hyvän keikan aikaansaamiseksi, vaikka lavaesiintyminen oli muutenkin hallittua. Lisäarvoa live-esiintyminen ei kuitenkaan kappaleille tuonut samaan malliin kuten festivaalin muilla lavakonkareilla.

Bye Bye Bicycle

Kokonaisuutena Jyrockin 25. juhlavuosi oli juuri sellainen kuin saattoi odottaa. Terassilava oli mukava lisäys mm. siksi että siellä sai parhaita valokuvia, mutta jo edellisvuosina huomattuihin ongelmiin ei ollut tullut korjausta. Silti sympaattinen pikkufestari Keski-Suomessa kutsuu myös ensi vuonna, mikäli yhtä kiinnostavia ja ennen kaikkia tuoreita esiintyjiä lavoilla nähdään jatkossakin.

Keskiviikkona Tavastialla oli taas tupa täynnä musiikkitietoista kansaa. Kotikonnuillaan Englannissa Florence Welch yhtyeineen palkittiin jokunen viikko sitten Brit Awardeissa parhaasta brittialbumista, ja olipahan konkkaronkka ehdolla aiemmin viime vuonna Mercury Prizenkin saajaksi. Vaikka Florence + The Machine on näkynyt ja kuulunut kohtuullisen paljon myös Suomessa, suuren yleisön maine on vielä saavuttamatta. Tämä kuitenkin muuttunee kesän Ruisrock-keikan avustuksella, ja löytyyhän jo nyt Suomesta yhden tavastiallisen verran Welchin ja kumppaneiden live-taidoista vakuuttunutta porukkaa.

Heti alkuun voin sanoa, etten varmastikaan ollut illan vakuuttunein katselija. Edessäni seisoi punatukkainen tyttö, joka hyppi, pomppi, heilui, lauloi, huusi, oikoi käsiään kohti taivasta, kiljui ja riehui koko keikan ajan niin paljon, että tunsin itseni tylsäksi rokkipoliisiksi, vaikka olinkin liikkeillä vastaanottavaisin mielin. Vaikka Florencen levy miellyttikin minua viime vuonna, pidin silti remixeistä enemmän. Vaikka en vakuuttunein ollutkaan, nousivat minunkin jalkani rytmikkäästi irti lattiasta, kun keikan loppupuolella Welch käskytti yleisöä ja muutti Tavastian hetkeksi valtavaksi hyppelyaallokoksi.

Ei ainoastaan yleisössä vaan myös lavalla nähtiin energiaa pursuillut punatukkainen nainen.
Kaunis kaapumainen läpinäkyvä leninki ja tulenpunainen tukka hulmusivat teatraalisesti lavalla, kun upeaääninen Florence Welch näytti, mihin kykenee. Massiivinen lauluääni oli vangitseva jo itsessään, mutta niin iso ääni olisi ehkä kaivannut taakseen isomman taustabändin. Florence and The Marching Band –tyyppinen ratkaisu voisi korostaa isoja ääniä entisestään, eikä Welchin ääni hukkuisi taatusti suurempienkaan soittimien joukkoon.

Kokonaisuutena settilista oli miellyttävä eikä alkupuolen tusinabiisitkään kuulostaneet tylsiltä, vaikka vasta viimeiset kolme biisiä räjäyttivätkin salin. You’ve Got The Loven, Dog Days Are Overin ja Rabbit Heart (Raise it Up):n päätösputki oli sen verran mahtava, ettei keikasta voinut jäädä huono maku yhdellekään paikalla olleelle.

Henkilökohtaiseksi lemppariksi keikalta nousi kuitenkin loppupuolella esitetty Drumming Song , jonka live-kasvu oli isointa verrattuna illan muuhun antiin. Se pieksi mennen tullen levyversion ja ne rakastamani remix-versiot kappaleesta. Illan kivoimpiin näkyihin lukeutuu ehdottomasti Welch paukuttamassa rumpuja koko sielunsa voimin. Mikäli lava on hallussa yhtään näin hyvin kesän Ruisrockissa, ei soittoajankohdalla tule olemaan mitään merkitystä loppujenkin suomalaissydänten varastamisen kannalta.

Edellisen kerran Kaapelitehtaasta kirjoittaessani, haukuin Rise Againstin kohdalla keikkapaikan akustiikan ja soundit lyttyyn. Airin keikalla tilanne oli kuitenkin toinen, eikä musiikki ole Kaapelilla ikinä kuulostanut niin hyvältä. Syytä voi hakea akustiikan parantelusta (miksauskopin edessä ollut tyhjä alue oli aidattu mistä syystä?) tai erilaisesta musiikkityylistä, josta pauhaavat punk-kitarat puuttuivat – tai jostain muusta.

Ranskalaisduon rauhallisempi musiikki kaikui selvänä ja heleänä tehdashallissa, ja teknisessä mielessä kokemusta häiritsivät korkeintaan muutamat miksausvirheet. Esimerkiksi Venuksessa taustalaulut kuuluivat tärkeimpien vokaalien yli, mikä sai liveversion kuulostamaan hassulta. Myös Sexy Boyn alussa vokaalit olivat hetken hukassa, mutta virhe korjaantui ennen kuin sitä kunnolla ehti edes huomata. Äänentoisto oli siis pääpiirteittäin kunnossa, mutta jos Rise Againstin keikalla yleisö kävi kuumana, Airia katseltiin hiljaisen, jopa vaisun, yleisön seistessä kädet puuskassa.

Keikka starttasi uusimman Love 2 –albumin kolmella ensimmäisellä raidalla, jotka kuulostivatkin livenä vielä paremmilta kuin levyltä. Uusinta sinkkua Sing Sang Sungia ei yllättäen kuultu, mutta tilalle tarjoiltiin uutukaiselta vielä Missing the Light of the Day, Be a Bee ja Heaven’s Light. Uusien biisien kuuleminen ei tällä keikalla häirinnyt lainkaan, sillä ne istuivat muiden biisien joukkoon erinomaisesti.

Myös hittivetoisilta Talkie Walkielta ja Moon Safarilta soitettiin lähes yhtä paljon kappaleita. Lisäksi pakkaa värittivät Highschool Lover, How Does It Make You Feel, Radian ja J’ai Dormi Sous l’eau. 19 biisiä sisältänyt setti tuntui silti harmillisen lyhyeltä yhden tunnin ja 15 minuutin pituudellaan. Edellisen kerran viisi vuotta sitten Suomessa soittaneita ranskalaisia olisi mielellään kuunnellut vielä saman verran lisää. Vaikka keikka ei jäänytkään mieleen mullistavan hienona kokemuksena, oli Airin visiitti Pohjolaan ihana aloitus joulukuulle. Varsinkin kun yhtä tasokas keikkatarjonta Helsingissä tuntuu jatkuvan joulukalenterimaisen hyvänä vuodenvaihteeseen asti.

Tovi sitten Suomessa saatiin nauttia muutamien päivien ihanainen post-metal/ post-rock –putki. Ensiksi saatiin vieraita Irlannista, jonka jälkeen elämän pisti lopullisesti risaiseksi joukko jenkkejä.

God is an Astronautin ensivierailu Suomeen kesti kolme päivää ja kattoi kolme kaupunkia: Helsingin, Tampereen ja Jyväskylän. Helsinki oli ennakkoon loppuunmyyty, Tampere väkimäärästä päätellen ovelta loppuunmyyty eikä Jyväskylässäkään kuulemma ollut ihmisistä pulaa. Vastaanotosta päätellen on realistista toivoa uusintavisiittiä näille koordinaateille.

Tampereen keikan katsastaneena voin sanoa olevani tyytyväinen minäkin. Settilista sisälsi monipuolisesti materiaalia kaikilta kokopitkiltä levyiltä sekä uudelta ep:ltä. Lavaesiintyminen ei yllättänyt, ja keikka oli hyvinkin geneerinen post-rock –keikka, kun taas toisaalta pienten sykähdyksien ajan kyse oli jostain poikkeavasta. Välillä tuplabasarit viittasivat raskaampaankin menoon eikä kitaroilla maalailtu niin ahkerasti kuin post-rock-keikoilla yleensä. Wikipedia kertoo bändin soittavan akustista rockia, ja tätä näkemystä keikka osaltaan vahvisti.

Suurin osa ihmisistä kuitenkin poistui Klubilta kasvoillaan ilme, joka kertoi jostakin merkittävän todistamisesta. Taustavideot näyttivät tehneen suuren vaikutuksen yleisöön (kuvistakin jo voi päätellä etten niitä itse niin hyvin nähnyt).Välillä itsellekin tuli mielihyvän värittämä tunne – kuin bassogodzilla olisi napannut minut terävien hampaittensa väliin riepoteltavaksi, päästänyt irti ja antanut sitten rauhallisempien tahtien virvoitella minut takaisin elävien kirjoihin.

Seuraavana päivänä jumalallisiin sfääreihin päästiin muissa kaupungeissa, kun God is an Astronaut päätti minikiertueensa Jyväskylään, ja Helsinkiin saapui uusintavierailulle Isis kumppaneineen. Helsingin Nosturissa illan pääesiintyjä heitti hyvinkin isismäisen keikan, eikä siitä jäänyt mitään sen kummempaa sanottavaa. Yli puolet biiseistä oli uusimmilta levyiltä, ja vaikka vanhempiakin hittejä olisi mielellään kuunnellut, oli veto perusvahva. Kiinnostavammaksi silti nousivat lämmittelijät Mamiffer ja Dälek.

Ensimmäisenä soittanut Mamiffer on Isiksen Aaron Turnerin ja muiden tunnettujen muusikoiden kokeellinen sivuprojekti. Sivuprojektiksi se jääneekin, sillä vaikka keikka oli lopulta kiinnostavampi kuin pääesiintyjän veto, on vaikea keksiä tilanteita joissa Mamifferia kuuntelisi. Kotona kiinnostus ei luultavasti riitä ja toisaalta livenä Mamiffer oli ristiriitaisesti sekä vangitseva että luotaantyöntävä. Ensimmäisellä keikalla kiinnostusta katsella ja kuunnella löytyi, mutta niin vivahteikaista musiikki ei ollut, että mielenkiinto kantaisi montaa keikkaa.

Omalaatuinen räppipari Dälek sen sijaan oli post-rock/metal-painotteisen illan – ja viikon – voittaja. Vaikka olenkin New Jerseyn kasvatit todistanut näistä bändeistä useimmin, oli kaksikko edelleen kiinnostavin. Aggressiivinen lava-anti yhdistettynä vangitsevan jumittaviin taustoihin toimi jälleen.

Sekä toisulotteisen nimensä että maalailevan musiikkityylinsä puolesta jatkoksi sopii esiteltäväksi suomalainen Betrayal at Bespin. Porilaislähtöinen post-metallia soittava viisikko lisäsi viime viikolla debyyttijulkaisunsa Internetiin vapaasti streamattavaksi ja ladattavaksi. Melko raskaasti post-metallina liikkeelle lähtevä kokonaisuus kevenee loppua kohti muuttuen samalla maalailevammaksi post-rockiksi. Loogisesti etenevää keitosta on maustettu niin jousisoittimilla, saksofonilla, huuliharpuilla, murinalla kuin meksikolaisilla elokuvakitaroillakin.

Diary of a Dead Man Walking -nimeä kantava debyytti kuulostaa valmiilta, vaikka kyseessä onkin ensimmäinen julkaisu. Kokemusta miehiltä löytyy kuitenkin entuudestaan, sillä osa jäsenistä on vaikuttanut aikaisemmin hardcorea veivanneessa Satura Lanxissa. Kokonaisuus on harmoninen selkeistä a- ja b-puolen eroavaisuuksista huolimatta. Instrumentaalin ja mörinälaulun osuudet ovat tasapainossa ja puolen vaihtuessa raskaat kitarat muuttuvat lähes huomaamattomasti akustisiksi. Yhtä sulavasti levy lähtee pyörimään alusta, jos repeat sattuu unohtumaan päälle.

Mikäli muut tässä postauksessa mainitut bändit kuuluvat musiikkimakuusi, suosittelen vahvasti suuntaamaan osoitteeseen http://www.betrayalatbespin.com

Tiistaina ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt punk-bändi Rise Against kiinnosti kylmässä Pohjolan kolkassa sen verran, että keikka myi loppuun muutamissa päivissä, nopeammin kuin esimerkiksi poppiksempi Air, joka nähdään samaisessa keikkapaikassa joulukuun alussa. Ahdasta Kaapelitehtaalla olikin.

Sekä pikkupunkkareista että enemmän elämää nähneistä konkareista koostunut yleisö loihti paikalle aikamoisen myllytyksen ja tungoksen. Huonosta tunnelmasta ei voinut syyttää ketään; vuosien odotus palkittiin viimein ja sen mukaista oli meininkikin. Hiestä märkiä aikuisia miehiä virtasi edestä taaemmaksi jo muutaman biisin jälkeen, ja yleisön mylvintä biisien välillä aiheutti luultavasti suurimman osan keikan jälkeisestä tinnituksesta. Takarivissäkin olo kävi tukalaksi viimeistään siinä vaiheessa,kun bändi ilmoitti ettei ole vielä nähnyt suomalaista circle pittiä.

Biisivalinnat osuivat kohdilleen. Vanhemman yleisön suusta on jälkikäteen kantautunut korviini murinaa uudempaan tuotantoon painottuneesta settilistasta, mihin en kuitenkaan yhdy. Biisejä soitettiin tasan yhtä paljon kolmelta uusimmalta levyltä ja toiselta albumiltakin kuultiin Blood Red, White and Blue. Kuten kaikilla yhtyeillä usein on tapana, esitettävä materiaali painottuu tuoreeseen materiaaliin, ja siksi olikin yllättävää että vanhemmatkin levyt oli edustettuna näinkin vahvasti. Etenkin Siren Song of the Counter Culturen biisit lämmittivät, vaikka uudemmatkin rallit olivat edukseen. En usko että kukaan paikalla ollut voi muistella pahalla Swing Life Away ja Hero of War -encoreballadien aikana vallinnutta harrasta yhteislaulutunnelmaa, joka toimi mukavana hengähdystaukona ennen energisen riehmisen loppurykäisyä.

Mahtavasta tunnelmasta huolimatta Kaapelia vaivaa kaikkien kokemuksieni perusteella säälittävän surkea keikka-akustiikka. Laulujen ja kitaroiden hukkumisesta paksuun puuroon ei voi syyttää missään nimessä pelkästään miksausta, ja kuulostaahan jopa luonnolliselta ettei tehdasrakennusta suunniteltaessa ole otettu huomioon isojen musiikkikeikkojen äänentoistoa. Rise Againstiltakin tämä verotti paljon. Muutoin erinomainen keikka jäi lähinnä keikkapaikan puutteiden takia vain tyydyttäväksi kokemukseksi.