Fresh from Finland

Heissulivei! Nyt kun helmikuukin on jo pyörähtänyt käyntiin, on aika herätellä tätäkin blogia lyhyiltä talviuniltaan. Blogin nimen mukaisesti keskitytään tällä kertaa suomalaisiin tuoreisiin ääniin. Suomen omat synahaaveilijat nimittäin julkaisivat eilen kolmannen pitkäsoittonsa. I Was a Teenage Satan Worshipperin uusi lätty Strange Lights syventää ennestään tuttua soundia ja vie bändiä osaltaan eteenpäin, mikä tekee siitä ehkä parhaan IWATSW-taidonnäytteen tähän asti.

Strange Lightsissa parasta on sen tarjoilema tunnelma, jossa sekoittuu menneiden vuosikymmenten surinat ja 2010 vuoden elektrosoundi. Irrallaan osa biiseistä on suorastaan heikkoja, mutta tällä kertaa kokonaisuus on suurinpiirtein hallussa. IWATSW kuulostaa seisovansa soitintensa takana. Monen erilaisen mausteen sekametelisoppa kuulostaakin paremmalta itsevarmana.

I Was a Teenage Satan Worshipper by Aki

Sanonnan mukaisesti Strange Lightsilta löytyy myös jotain uutta, vanhaa ja lainattua. Kosketinsoittajana tunnettu Blackie Loveless avaa suunsa ensimmäistä kertaa kahdella raidalla. Naisen puhelaulu sopii biiseihin kuin nenä päähän, ja levystä jääkin vaikutelma että oma soundi on vihdoin valmis. Uudelleen esiin nostetut synat muistuttavat loistavasta ensimmäisestä ep:stä, Bees & Honeysta, vaikka bändin ei voi missään nimessä sanoa palanneensa juurilleen. Suicide-yhtyeen Martin Reville omistettu Martin sen sijaan huokuu esikuvansa vaikutteita.

I Was a Teenage Satan Worshipper - Strange Lights

I Was a Teenage Satan Worshipper ei ole ollut ensimmäisen ep:nsä jälkeen hittivetoinen yhtye, eikä sitä ole Strange Lightskaan. Tanssitahteja kuitenkin löytyy muutoin utuisemmasta kokonaisuudesta. Levyn paras biisi Amsterdamned ja tutun kuuloinen Just Do It ovatkin vauhtiraitoija, jotka jäävät ensimmäiseksi mieleen kasvavalta levyltä. Mahdollisuus kannattaa kuitenkin antaa lopuillekin kappaleille, sillä esimerkiksi tunnelmallisempaa puolta edustava instumentaali Stand Back, Forces of Evil on myös laatutyötä.

I Was a Teenage Satan Worshipper
I Was a Teenage Satan Worshipper – MySpace

Kesäkuussa startannut Portugal. The Manin Euroopan kiertue on jo päättynyt, ja sen alkamisen jälkeen on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Uusin albumi The Satanic Satanist ehti vuotaa Internetiin miltei kuukautta ennen virallista julkaisupäivää, mutta nyt sen saa jo kaupoistakin. Portugal. the Man on soittanut ensimmäiset keikkansa niin Pohjoismaissa kuin Portugalissakin.

Mira and Portugal. the Man

Tapasin yhtyeen kesäkuun loppupuoliskolla Tampereella, kun levyn vuotamisesta oli kulunut muutama päivä ja Michael Jacksonin kuolemasta alle vuorokausi.

Keskustelu tuntui kesäkuussa kääntyvän enemmän levyn vuotamiseen kuin sen sisältöön niin fanien keskuudessa kuin bändin kanssa rupatellessakin. Sen sisältö kuitenkin ansaitsee omat ylistyssanansa. The Satanic Satanistista muotoutui minulle vuoden 2009 kesälevy, vaikka olinkin keväällä varma, että titteli menisi The Mars Voltan uutukaiselle. Kuten texasilaisilla, Alaskasta ponnistavalla Portugal. the Manilla uudet kappaleet eivät ole niin kokeellisia kuin aiemmin, vaikka progeiluakin toki edelleen löytyy. Menneistä vuosikymmenistä henkivät akustiset kitarat raikaavat levyllä ilmavasti, ja sen mukana on helppo laulaa. Kokonaisuus on eheä, ja kappaleesta toiseen siirrytään huomaamattomasti. The Satanic Satanist kuulostaa siltä, että läpimurto on lähellä.

Portugal. the Man - 26.6 Klubi, Tampere

Uudella tavalla soundaava levy on myös rakennettu uusin keinoin. Laulaja-kitaristi John Baldwin Gourley kertoo, että etukäteen ei suunniteltu niin paljon kuin ennen vaikka esituotanto tapahtuikin totuttuun tapaan. Lauluihin keskityttiin ja materiaalia leikattiin enemmän kuin aiemmilla levyillä. Myös pieni paniikki viritti bändiä, sillä levylle oltiin saatu ensimmäistä kertaa nimekäs tuottaja, Paul Q. Kolderie (Radiohead, Pixies, Dinosaur Jr. jne.). Levyn lyyrinen puoli on edellisten julkaisujen tapaan ainakin osittain konseptinen. The Satanic Satanistilla kappaleet kertovat vuosista 86-93 Alaskassa. ”Biiseissä oikeastaan mainitaan vuodet 87-93, koska se kuulosti paremmalta ”, naurahtaa John.

The Satanic Satanistin vuodettua etukäteen verkkoon John kirjoitti levyjen lataamiseen liittyvän blogitekstin bändin Internet-sivuille. Pitkä vuodatus käsitteli mm. yhteisöllisyyttä ja ymmärrystä bändin tekemää raskasta työtä kohtaan. Kasvotusten John korosti myös samaa yhteisön henkeä. Jos lataa levyn ja pitää siitä, täytyy ymmärtää tukea sen tekijöitä, jos ei levyä ostamalla, niin jollakin muulla tavalla. Internetin sosiaalisilla verkkosivustoilla fanit syyttelivät ja syyllistivät toisiaan levyn lataamisesta, mutta tällaista reaktiota ei toivottu, sillä John myönsi lataavansa itsekin usein levyt ensin Internetistä, ja jopa kannusti faneja lataamaan levyn ja levittämään sen ilosanomaa muillekin.

Portugal. the Man - 26.6 Klubi, Tampere

”Näen Internetin musiikin kannalta enemmän mahdollisuutena kuin vihollisena. Laiton lataaminen kasvattaa fanikantaamme ja tuo keikoillemme lisää ihmisiä etenkin Euroopassa. Yllätyin väenpaljoudesta eilisellä keikallamme Helsingissä. Ilman Internetiä paikalle olisi eksynyt korkeintaan muutamia ihmisiä. Eräällä keikalla Italiassa keikallamme oli kahdeksan ihmistä”, John kertoo ja paljastaa myös lukevansa jonkin verran itsekin musiikkiblogeja. Johnin lisäksi basisti Zachary Scott Carothers on innostunut etenkin Twitterin mahdollisuuksista, ja myös Last.fm –sivustolle osoitetaan ylistyssanoja.

Myös Tampereen keikalle oli saapunut kiitettävästi ihmisiä, vaikka suurin osa tyytyikin katselemaan keikkaa pöydistä. Live show erosi paljon uuden levyn hengestä, eikä tuoreita biisejä kuultukaan kuin muutama. Bändi ei ollut varautunut kiinnostukseen uusia biisejä kohtaan, joten niiden treenaaminen olikin alkanut vasta kiertueella soundcheckien yhteydessä.

Silti vanhemmista biiseistä koostunut setti täytti korkeammatkin odotukset. Välillä progeilu muistutti jopa sen The Mars Voltan keikoista. Vaikka esitys olikin hyvin jamittelupitoinen ja New Orleansistakin oli sovitettu reggaehtava versio, myös balladit kantoivat. Kylmät väreet kulkivat selkärankaa pitkin, kun tunnelmalliset Colors ja 1989 soivat tyhjähkölle salille. Ilta päättyi encorena vedettyyn Chicagoon, jonka jälkeen bändi jäi tanssimaan Klubilla järjestetyille Morrissey-jatkoille. Seuraavana päivänä konkkaronkka suuntasi Britteihin, ja Zach lupasi laulaa ruotsinlaivan karaokessa Michael Jacksonia.

Portugal. the Man - The Satanic Satanist

The Satanic Satanist löytyy nyt kaupoista, ja se kannattaa ostaa jo pelkästään ainutlaatuisten kansiensa vuoksi. (http://www.bandsanddesign.com/album-art … -satanist/) Levystä on saatavilla myös rajoitettu The Majestic Majesty –niminen akustinen raakaversio. Yhtye lupasi palata loka-marraskuussa takaisin Eurooppaan, jolloin kiertue sisältänee muitakin Pohjoismaita ja yhden keikan Suomessa. Tällä hetkellä tulevaan loppuvuoden Euroopan kiertueeseen ei tosin ole vielä varmistunut pohjoismaisia keikkapaikkoja.

http://www.portugaltheman.net/
http://www.myspace.com/portugaltheman

Dublinista ponnistava Sleep Thieves lukeutuu bändeihin, jonka musiikin toivoisi kantautuvan useampien ihmisten korviin. It Was Only a Satellite ep paljastaa, että bändi on valmis maailman löydettäväksi nuoresta yhden vuoden iästään huolimatta. Soundi ei ole omaperäisimmästä päästä, mutta miksi sen tarvitsisi ollakaan? Useista vaikutteista on saatu puristettua toimivia biisejä, jotka eivät silti kuulosta kopioiduilta. Yhtye listaa MySpace-sivuillaan vaikutteikseen noin sata bändiä, joista lähes kaikki kuuluvat suosikkeihini, joten olisi pienimuotoinen ihme, ellen pitäisi myös Sleep Thievesistä. Listaan on poimittu lähes jokaisesta genrestä parhaat bändit niin electrosta indie rockiin, post-rockista hip-hoppiin, IDM:stä grungeen kuin punkista brittipoppiin.

Lähimmät vertailukohteet löytyvät kuitenkin listan ulkopuolelta. It Was Only a Satelliten tyyli vaihtelee biisistä riippuen, mutta pirteä ja poukkoileva syntikkapopin ja elektron kohtaaminen tuo mieleen jotain Of Montrealin ja Au Revoir Simonen väliltä. Lyhyehkö This Is Not an Exit sen sijaan soi kuin Crystal Castlesin tekemä remix CSS:stä. Listatuista vaikuttajista lähes kaikki ovatkin varmaan antaneet osuutensa lopputulokseen, ja esimerkiksi Bat for Lashes eli Natasha Khanin vaikutuksen voi ajatella kuuluvan kaksoisvokaalien naispuolisessa osuudessa. Oikeudenmukaisinta olisi kuitenkin olla vertailematta Sleep Thievesiä mihinkään, sillä soundi on enemmän omaa kuin keneltäkään lainattua.

Söpö neliraitainen ep on tasavahva alusta loppuun, mutta lemppariksi tuntuisi nousevan kokeellisempi Osumi. Myös MySpacesta löytyvät uudemmat kappaleet kuulostavat yhtä laadukkailta. Toivottavasti bändi tavoittaa yleisönsä, sillä näistä kappaleista on vaikea olla pitämättä.

Kuuntele:

Melt! Festival 2009

Melt! Festival Gräfenhainichenissa Saksassa (n. 1,5 h junamatka Berliinistä) on pienehkö festivaali, josta harva tietää, mutta joka jokaisen tulisi kokea. Ferropoliksen (http://en.wikipedia.org/wiki/Ferropolis) vanhalle kaivosaluelle, nykyiselle museoalueelle sijoitettu tapahtuma on henkeäsalpaava upeine teollisuusnostureineen, jotka öisin hohtavat kauniisti valaistuina. 20 000 hengen yleisön festivaali oli tänä vuonna ennakkoon loppuunmyyty – eikä ihme sillä lineup oli ehkä paras koskaan näkemäni, eivätkä liputkaan kustantaneet ajoissa ostettuna kuin sata euroa. Kolmen päivän yötäpäivää kestäneillä festivaaleilla headlinereina oli Oasiksen, Aphex Twinin, Bloc Partyn ja Travisin kaltaisia huippunimiä, mutta parhaat bileet löytyivät usein muualta. Coca-Colan sponsoroima tuoreiden bändien teltta osoittautui aarrearkuksi, sillä siellä esiintyivät monet tänä vuonna hypeä niittäneet artistit (esim. La Roux & The Dodos) ja vielä sitäkin tuntemattomammat bändit.

Kakkmaddafakka

Kakkmaddafakka on nuori norjalainen yhtye, joka on Melt!in mukaan cooleimmin, minun mielestäni hölmöimmin nimetty bändi. Biisit eivät vaikuttaneet kovinkaan mielenkiintoisilta etukäteen, mutta livenä bändi yllätti. Jos olisin keikkajärjestäjä, en malttaisi olla buukkaamatta yhtyettä Suomeen esiintymään. Nuorten bergeniläisten ylitsepursuava energia toi telttaan mahtavan tanssifiiliksen vielä festivaalien viimeisenäkin päivänä. Kakkmaddafakkan iloiset veljekset muistuttivat paljon suomalaista Wedding Crashersia. Lisäksi lavalla heilui kaksi seilorimaisesti pukeutunutta miestä taustalaulajien ja hypemiehien ominaisuudessa. Keikan loputtua paljastui että scattikin taittui! Kakkmaddafakka on valehtelematta yksi kiinnostavimmista livebändeistä, johon olen törmännyt. Ei sovi niille, jotka haluavat nauttia musiikkinsa vakavana ja harmaana!
Kakkmaddafakka

Miike Snow

Tänä vuonna blogeissakin hyvin esillä ollut ruotsalainen Miike Snow ei edellisen jälkeen tuntunut kovin tanssittavalta, mutta debyyttilevy aukesi paremmin kuin kotikuuntelussa. Hitit Animal ja Burial pärähtivät soimaan heti alkuun, minkä jälkeen lähtivät myös maskit esiintyjien kasvoilta. Keikassa riitti kuitenkin seuraamista aivan loppuun asti, sillä biisit kaikuivat kauniin moniulotteisina. Gaspard Augén ja Sébastien Tellierin sekoitukselta näyttänyt laulaja-kitaristi Andrew Wyatt on muuten tuottanut Mark Ronsonin kanssa Daniel Merriweatherin uuden albumin!
Miike Snow

Passion Pit

Miike Snown lisäksi toinenkin bändi osoittautui hypensä ansainneeksi. Passion Pit oli ehkä näistä kolmesta vähiten mukaansa tempaava, mutta heliumääninen vokalisti kuulosti livenä jopa paremmalta kuin levyltä.. Jokainen biisi soundasi hyvin, ja yllätyinkin, kuinka monta oikeasti hyvää biisiä yhtyeen Manners-debyytiltä löytyykään. Jenkkibändi oli lähestulkoon festivaalien ainoa esiintyjä, joka heitti encoren… ja toisenkin, mikä tosin saattoi johtua siitä, että he esiintyivät viimeisenä bändinä ellei dj-keikkoja lasketa. Eräästä Twitter-profiilista bongasin tekstin, jossa Melt!iä verrattiin heroiiniin. Kun siitä kerran pääsee nauttimaan, haluaisi vain lisää ja lisää.
Passion Pit

Coca-Cola Soundwave Tentissä todistin myös elämäni parhaimman keikan. “Bergen-Berlin Mash-up Surprise” nimellä ohjelmasta löytynyt yllätys paljastui ennakkoaavistusteni mukaan kolmen bändin yhteiskeikaksi. Lavalla nähtiin The New Wine, Kakkmaddafakka ja The Whitest Boy Alive soittamassa sekä toistensa että muiden biisejä. Coverit lähtivät ainakin Haddawayn ja Zombie Nationin ysärihiteistä. Viimeisenä kappaleena nähtiin 18 hengen soitinversio Fred Falken tekemästä Golden Cage -remixistä, ja sekä yleisö että bändit olivat haltioissaan. Bändityypeistä ainakin kolme stagedaivasi tämän aikana yleisön hyppiessä villisti. Rehellisesti sanottuna se saattoi olla elämäni parhaimpia keikkoja ja hetkiä.

The New Wine vs. Kakkmaddafakka vs. The Whitest Boy Alive – Golden Cage (Fred Falke Remix):

Melt!in uskomattomat maisemat, kauniit mutta epäitsekkäät ihmiset, uskomattomat nosturilavat ja warehousepartyt pitivät huolen siitä, ettei tätä tapahtumaa yksinkertaisesti voi missata ensi vuonna!