Fresh from Finland

Keskiviikkona Tavastialla oli taas tupa täynnä musiikkitietoista kansaa. Kotikonnuillaan Englannissa Florence Welch yhtyeineen palkittiin jokunen viikko sitten Brit Awardeissa parhaasta brittialbumista, ja olipahan konkkaronkka ehdolla aiemmin viime vuonna Mercury Prizenkin saajaksi. Vaikka Florence + The Machine on näkynyt ja kuulunut kohtuullisen paljon myös Suomessa, suuren yleisön maine on vielä saavuttamatta. Tämä kuitenkin muuttunee kesän Ruisrock-keikan avustuksella, ja löytyyhän jo nyt Suomesta yhden tavastiallisen verran Welchin ja kumppaneiden live-taidoista vakuuttunutta porukkaa.

Heti alkuun voin sanoa, etten varmastikaan ollut illan vakuuttunein katselija. Edessäni seisoi punatukkainen tyttö, joka hyppi, pomppi, heilui, lauloi, huusi, oikoi käsiään kohti taivasta, kiljui ja riehui koko keikan ajan niin paljon, että tunsin itseni tylsäksi rokkipoliisiksi, vaikka olinkin liikkeillä vastaanottavaisin mielin. Vaikka Florencen levy miellyttikin minua viime vuonna, pidin silti remixeistä enemmän. Vaikka en vakuuttunein ollutkaan, nousivat minunkin jalkani rytmikkäästi irti lattiasta, kun keikan loppupuolella Welch käskytti yleisöä ja muutti Tavastian hetkeksi valtavaksi hyppelyaallokoksi.

Ei ainoastaan yleisössä vaan myös lavalla nähtiin energiaa pursuillut punatukkainen nainen.
Kaunis kaapumainen läpinäkyvä leninki ja tulenpunainen tukka hulmusivat teatraalisesti lavalla, kun upeaääninen Florence Welch näytti, mihin kykenee. Massiivinen lauluääni oli vangitseva jo itsessään, mutta niin iso ääni olisi ehkä kaivannut taakseen isomman taustabändin. Florence and The Marching Band –tyyppinen ratkaisu voisi korostaa isoja ääniä entisestään, eikä Welchin ääni hukkuisi taatusti suurempienkaan soittimien joukkoon.

Kokonaisuutena settilista oli miellyttävä eikä alkupuolen tusinabiisitkään kuulostaneet tylsiltä, vaikka vasta viimeiset kolme biisiä räjäyttivätkin salin. You’ve Got The Loven, Dog Days Are Overin ja Rabbit Heart (Raise it Up):n päätösputki oli sen verran mahtava, ettei keikasta voinut jäädä huono maku yhdellekään paikalla olleelle.

Henkilökohtaiseksi lemppariksi keikalta nousi kuitenkin loppupuolella esitetty Drumming Song , jonka live-kasvu oli isointa verrattuna illan muuhun antiin. Se pieksi mennen tullen levyversion ja ne rakastamani remix-versiot kappaleesta. Illan kivoimpiin näkyihin lukeutuu ehdottomasti Welch paukuttamassa rumpuja koko sielunsa voimin. Mikäli lava on hallussa yhtään näin hyvin kesän Ruisrockissa, ei soittoajankohdalla tule olemaan mitään merkitystä loppujenkin suomalaissydänten varastamisen kannalta.

Kesäkuun lopussa Pitkä kuuma kesä –festivaaleilla ihastuttanut entinen Million Dead –vokalisti täytti Tavastian hyväntuulisesta musiikkikansasta maanantai-iltana. Yleisöpulasta ei kärsitty ja tunnelma oli yhtä vastaanottava kuin kesän festivaalillakin. Koko Euroopan kiertueen lämmittelijäksi valitut Jaakko & Jay olivat innostuneita pestistään, ja tunne taisi olla molemminpuolinen, sillä herra Turner kutsui tamperelaiskaksikon lavalle Photosynthesis-huipennuksen ajaksi.

Turnerin uusimmalla syksyllä julkaistulla Poetry of the Deed –albumilla kuultiin ensimmäistä kertaa taustabändiä muihin studioalbumeihin verrattuna. Vaikka alkuun trubaduurin taustabändi jännittikin, lopputulos oli hieno. Sama koski maanantain keikkaa. Kesällä iloinen ja supliikki Turner nähtiin lavalla yksin, mutta Tavastialla mukana ollut taustabändi hoiti hommansa hyvin, eikä vienyt mitään Turnerin esiintymisestä pois.

Taustajoukoilla vahvistettu keikka toi myös uutuuden tunnetta keikkaan, joka muutoin toisti paljon kesän show’ta. Esimerkiksi Substitute ilahdutti koko bändin sovituksellaan, vaikka välispiikit aikoinaan Porvoosta varastetusta kitarasta olikin kuultu jo aiemmin. Myös Poetry of the Deedin kappaleet, erityisesti Sons of Liberty, olivat ihailtavan vahvoja kappaleita lavalla, ja niiden voiman voi kuvitella olevan erivahvuista soolona esitettyinä.

Vaikka keikka oli yksi muiden joukossa, ja toistikin kiertueen kuviota sekä settilistaltaan että keikkaa värittäneiltä huippukohdiltaan, ei maneereita voinut kokea huonona asiana. Dan’s songia vahvistettiin yleisöstä poimitun Joonaksen huuliharppusoololla eikä Photosynthesis-yleisönlaulatuskaan ollut ennennäkemätöntä. Lopulta juuri nämä keikasta keikkaan toistuvat seikat jäivät kuitenkin parhaiten mieleen uuden Rock ’n’ Roll Romance –biisin lisäksi. Turner esitti vielä julkaisemattoman balladin yksin, ja se nousikin kiistatta illan herkimmäksi kokemukseksi.

Frank Turner & Joonas

Turnerin keikka oli tutuista jutuistaan huolimatta yksi iloisimmista keikoista, joita on viime aikoina Suomessa päässyt todistamaan. Se ei noussut paremmaksi kuin kesäinen keikka, mutta ei jäänyt heikommaksikaan. Turner on lavalla varmasti yksi viihdyttävimmistä folk-miehistä, joita maa päällään kantaa, enkä epäile lainkaan etteikö miestä otettaisi avosylin vastaan maahamme uudestaan koska vain.

Edellisen kerran Kaapelitehtaasta kirjoittaessani, haukuin Rise Againstin kohdalla keikkapaikan akustiikan ja soundit lyttyyn. Airin keikalla tilanne oli kuitenkin toinen, eikä musiikki ole Kaapelilla ikinä kuulostanut niin hyvältä. Syytä voi hakea akustiikan parantelusta (miksauskopin edessä ollut tyhjä alue oli aidattu mistä syystä?) tai erilaisesta musiikkityylistä, josta pauhaavat punk-kitarat puuttuivat – tai jostain muusta.

Ranskalaisduon rauhallisempi musiikki kaikui selvänä ja heleänä tehdashallissa, ja teknisessä mielessä kokemusta häiritsivät korkeintaan muutamat miksausvirheet. Esimerkiksi Venuksessa taustalaulut kuuluivat tärkeimpien vokaalien yli, mikä sai liveversion kuulostamaan hassulta. Myös Sexy Boyn alussa vokaalit olivat hetken hukassa, mutta virhe korjaantui ennen kuin sitä kunnolla ehti edes huomata. Äänentoisto oli siis pääpiirteittäin kunnossa, mutta jos Rise Againstin keikalla yleisö kävi kuumana, Airia katseltiin hiljaisen, jopa vaisun, yleisön seistessä kädet puuskassa.

Keikka starttasi uusimman Love 2 –albumin kolmella ensimmäisellä raidalla, jotka kuulostivatkin livenä vielä paremmilta kuin levyltä. Uusinta sinkkua Sing Sang Sungia ei yllättäen kuultu, mutta tilalle tarjoiltiin uutukaiselta vielä Missing the Light of the Day, Be a Bee ja Heaven’s Light. Uusien biisien kuuleminen ei tällä keikalla häirinnyt lainkaan, sillä ne istuivat muiden biisien joukkoon erinomaisesti.

Myös hittivetoisilta Talkie Walkielta ja Moon Safarilta soitettiin lähes yhtä paljon kappaleita. Lisäksi pakkaa värittivät Highschool Lover, How Does It Make You Feel, Radian ja J’ai Dormi Sous l’eau. 19 biisiä sisältänyt setti tuntui silti harmillisen lyhyeltä yhden tunnin ja 15 minuutin pituudellaan. Edellisen kerran viisi vuotta sitten Suomessa soittaneita ranskalaisia olisi mielellään kuunnellut vielä saman verran lisää. Vaikka keikka ei jäänytkään mieleen mullistavan hienona kokemuksena, oli Airin visiitti Pohjolaan ihana aloitus joulukuulle. Varsinkin kun yhtä tasokas keikkatarjonta Helsingissä tuntuu jatkuvan joulukalenterimaisen hyvänä vuodenvaihteeseen asti.

Tovi sitten Suomessa saatiin nauttia muutamien päivien ihanainen post-metal/ post-rock –putki. Ensiksi saatiin vieraita Irlannista, jonka jälkeen elämän pisti lopullisesti risaiseksi joukko jenkkejä.

God is an Astronautin ensivierailu Suomeen kesti kolme päivää ja kattoi kolme kaupunkia: Helsingin, Tampereen ja Jyväskylän. Helsinki oli ennakkoon loppuunmyyty, Tampere väkimäärästä päätellen ovelta loppuunmyyty eikä Jyväskylässäkään kuulemma ollut ihmisistä pulaa. Vastaanotosta päätellen on realistista toivoa uusintavisiittiä näille koordinaateille.

Tampereen keikan katsastaneena voin sanoa olevani tyytyväinen minäkin. Settilista sisälsi monipuolisesti materiaalia kaikilta kokopitkiltä levyiltä sekä uudelta ep:ltä. Lavaesiintyminen ei yllättänyt, ja keikka oli hyvinkin geneerinen post-rock –keikka, kun taas toisaalta pienten sykähdyksien ajan kyse oli jostain poikkeavasta. Välillä tuplabasarit viittasivat raskaampaankin menoon eikä kitaroilla maalailtu niin ahkerasti kuin post-rock-keikoilla yleensä. Wikipedia kertoo bändin soittavan akustista rockia, ja tätä näkemystä keikka osaltaan vahvisti.

Suurin osa ihmisistä kuitenkin poistui Klubilta kasvoillaan ilme, joka kertoi jostakin merkittävän todistamisesta. Taustavideot näyttivät tehneen suuren vaikutuksen yleisöön (kuvistakin jo voi päätellä etten niitä itse niin hyvin nähnyt).Välillä itsellekin tuli mielihyvän värittämä tunne – kuin bassogodzilla olisi napannut minut terävien hampaittensa väliin riepoteltavaksi, päästänyt irti ja antanut sitten rauhallisempien tahtien virvoitella minut takaisin elävien kirjoihin.

Seuraavana päivänä jumalallisiin sfääreihin päästiin muissa kaupungeissa, kun God is an Astronaut päätti minikiertueensa Jyväskylään, ja Helsinkiin saapui uusintavierailulle Isis kumppaneineen. Helsingin Nosturissa illan pääesiintyjä heitti hyvinkin isismäisen keikan, eikä siitä jäänyt mitään sen kummempaa sanottavaa. Yli puolet biiseistä oli uusimmilta levyiltä, ja vaikka vanhempiakin hittejä olisi mielellään kuunnellut, oli veto perusvahva. Kiinnostavammaksi silti nousivat lämmittelijät Mamiffer ja Dälek.

Ensimmäisenä soittanut Mamiffer on Isiksen Aaron Turnerin ja muiden tunnettujen muusikoiden kokeellinen sivuprojekti. Sivuprojektiksi se jääneekin, sillä vaikka keikka oli lopulta kiinnostavampi kuin pääesiintyjän veto, on vaikea keksiä tilanteita joissa Mamifferia kuuntelisi. Kotona kiinnostus ei luultavasti riitä ja toisaalta livenä Mamiffer oli ristiriitaisesti sekä vangitseva että luotaantyöntävä. Ensimmäisellä keikalla kiinnostusta katsella ja kuunnella löytyi, mutta niin vivahteikaista musiikki ei ollut, että mielenkiinto kantaisi montaa keikkaa.

Omalaatuinen räppipari Dälek sen sijaan oli post-rock/metal-painotteisen illan – ja viikon – voittaja. Vaikka olenkin New Jerseyn kasvatit todistanut näistä bändeistä useimmin, oli kaksikko edelleen kiinnostavin. Aggressiivinen lava-anti yhdistettynä vangitsevan jumittaviin taustoihin toimi jälleen.

Sekä toisulotteisen nimensä että maalailevan musiikkityylinsä puolesta jatkoksi sopii esiteltäväksi suomalainen Betrayal at Bespin. Porilaislähtöinen post-metallia soittava viisikko lisäsi viime viikolla debyyttijulkaisunsa Internetiin vapaasti streamattavaksi ja ladattavaksi. Melko raskaasti post-metallina liikkeelle lähtevä kokonaisuus kevenee loppua kohti muuttuen samalla maalailevammaksi post-rockiksi. Loogisesti etenevää keitosta on maustettu niin jousisoittimilla, saksofonilla, huuliharpuilla, murinalla kuin meksikolaisilla elokuvakitaroillakin.

Diary of a Dead Man Walking -nimeä kantava debyytti kuulostaa valmiilta, vaikka kyseessä onkin ensimmäinen julkaisu. Kokemusta miehiltä löytyy kuitenkin entuudestaan, sillä osa jäsenistä on vaikuttanut aikaisemmin hardcorea veivanneessa Satura Lanxissa. Kokonaisuus on harmoninen selkeistä a- ja b-puolen eroavaisuuksista huolimatta. Instrumentaalin ja mörinälaulun osuudet ovat tasapainossa ja puolen vaihtuessa raskaat kitarat muuttuvat lähes huomaamattomasti akustisiksi. Yhtä sulavasti levy lähtee pyörimään alusta, jos repeat sattuu unohtumaan päälle.

Mikäli muut tässä postauksessa mainitut bändit kuuluvat musiikkimakuusi, suosittelen vahvasti suuntaamaan osoitteeseen http://www.betrayalatbespin.com

Ihana tyttönelikkö Pintandwefall soitti iloksemme Tampereen Yo-talolla Tammerfesteillä viikon päivät sitten. Olimme tätä todistamassa, ja niin oli moni muukin. Yo-talo oli nimittäin täynnä kuin kebab mestat ennen sulkemista ikään. Tytöt esiintyivät hieman ennen puolta yötä edeltäen Reginaa. Tanssilattia täyttyi samalla kun tytöt marssivat lavalle ryminällä, kuten vain heiltä voi odottaa; Tytöiltä sitä energiaa ei nimenomaan puutu sitten tippaakaan. Yleisö kerääntyi todella lähelle ja Yo-talon tunnelma oli tiivis. Jos keikkaa pitäisi kuvailla tageilla, mentäisiin jotakuinkin näillä: oli tanssimista, pomppimista, huutamista, taputtamista, tamppaamista, rakkautta, arvoituksia ja saippuakuplia. Liian harva bändi välittää yleisölleen samaa energiaa, kuin Pinandwefall.He nauttivat lavalla olemisesta, esiintyminen on luonnollisen vangitsevaa katsottavaa ja se välittyy kaikenkarvaisille katsojille. Se, että he ovat vielä lahjakkaita muusikoita, on tietenkin vain suuri plussa. Pinttien keikka on jokaisen koettava ennen nukkumaanmenoa!

Pintandwefall by Aki Roukala

PAWF herätteli Tampereen väestöä lavalla soittamallaan setillä, mihin kuului tuttuun tapaan yksi koveri. Faneja löytyi yleisöstä paljon ja yksi heistä sai kaiken lisäksi suukon kesken setin. Olkoot se meidän keikalla käyneiden keskuudessa pysyvä salaisuus. SHHHHHH. Pintandwefall on kerännyt Suomessa jo paljonkin huomiota voitettuaan Ääni ja Vimma – kilpailun vuonna 2007. Tämän lisäksi paljon keikkaillut bändi on ehtinyt kiertää muitakin maita ja suuntaa lähitulevaisuudessakin nokkansa Maailmalle. Tyttöjen energia kasaantuu vallan lavalla, mistä se välittyy myös parhaiten kuulijalle.

The Adorable PAWF - girls

Sounds Like
Pintandwefall on tehosekoitus indie ja folk poppia, klassisen rockin ja punkin elementtejä ja paljon ankaraa rakkautta. Tyttöjen energia hämmästyttää aina uudestaan ja aina läsnä oleva nokkeluus kiehtoo kuulijaa. Tutki lisää seuraamalla linkkiä:
PAWF – Myspace:ssa