Trip-hopin pioneerit vierailivat kuuden vuoden tauon jälkeen Suomessa. Vaikka edellinen 2003 vuoden keikka Provinssirockissa oli ehkä puitteidensa puolesta tunnelmallisempi, ei viime perjantain kokemuskaan kylmäksi jättänyt. Suomessa jäähallikeikat eivät yleensä aiheuta samanlaisia kiihkeitä tuntemuksia kuin pienemmät klubikeikat, mutta tällä kertaa kokemukseni oli erilainen, ja vaivuin jopa pieneen transsiin.
Keikka pärähti käyntiin tuoreen Splitting the Atom -ep:n Bulletproof Lovella ja sitä seurasi kolme vielä julkaisematonta kappaletta. Kaiken kaikkiaan uusia kappaleita soitettiin peräti kahdeksan kappaletta. Ne kuulostivat hyviltä, mutta taustalla pyörineet kulutusyhteiskuntaa vastaan kantaaottaneet valoviestit (esim. 16 Seeter) veivät suuren osan huomiosta – niin kuin varmasti oli tarkoituskin. Taustavalot olivat poikkeuksellisen kiinnostavat läpi keikan, ja ne toivat mieleen toisen englantilaisen poliittisesti aktiivisen bändin, Radioheadin. Myös kitaroissa sekä enemmän äänessä olleen Robert “3D” del Najan esiintymisessä oli jotain radioheadmaista, vaikka aiemmin ei olisi tullut mieleenkään liittää yhtyeitä toisiinsa.
Valojen lisäksi teknisestä toteutuksesta erityisen hyvin oli toteutettu miksaus – niin hyvin että siihen kiinnitti huomiota. Soundit olivat luultavasti parhaimmat, joihin olen Helsingin jäähallissa törmännyt. Esimerkiksi upean Unfinished Symphatyn aikana bassot rymistivät läpi kehon samalla, kun lavalla vierailleen Deborah Millerin vokaalit kantoivat selkeinä aiheuttaen kananlihaefektejä.
Lavalla piipahti muutama muukin vierailija. Lämmittelijän roolissa edustanut Martina Topley-Bird versioi Teardropista täysin uudenkuuloisen ja yllättävänkin livevedon – kuitenkin niin kauniisti että kyyneleet nousivat tahtomattakin silmäkulmiin. Teardropista eteenpäin keikka olikin yhtä iloista huokailua. Perään soitettiin myös Martinan kanssa esitetty Psyche (Flash Treatment), Mezzanine, Angel sekä varsinaisen setin päättänyt Safe from Harm.
Kiistaton huippukohta osui kuitenkin toiselle encorelle. Marakeshiksi nimetty uusi biisi kasvoi vähitellen lopulta niin upeaksi tajunnanräjäyttäväksi kappaleeksi, että toivoin keikan päättyvän siihen. Muuten rauhallisesti nautiskellut yleisö tosin villiintyi siitä aivan yhtä paljon vaatien saada kuulla lisää – ja jäi se viimeisenä soitettu Karmacomakin soimaan tehokkaasti päähän.
Rumba ja YleX julkistivat eilen (Rumba 16/09:33 tai YleX:n verkkosivut (Tulevaisuuden tusina 2010)) Tulevaisuuden tusinaksi nimetyn bändijoukkion, jonka ovat valinneet musiikin asiantuntijat ympäri Suomea. Jokainen äänioikeuden saanut musiikin ammattilainen sai tehtäväkseen äänestää viittä eri yhtyettä tai artistia ilman parhausjärjestystä , ja suomalaisuuden lisäksi ainoana kriteerinä äänestettävälle oli debyyttialbumittomuus.
Näiden 12 bändin joukosta löytyi useampi tapaus, jonka olisin nimennyt myös tulevaisuuden toivojen joukkoon. Toisaalta heti juolahti mieleen muutama kriteerin täyttävä joukosta puuttuva bändi, kuten tamperelainen On Volcano. Kerta toisensa jälkeen jaksan innostua shoegazing-indierockareista niin omakustanne-ep:ltä kuin livelavoiltakin. Viimeksi kuunneltuna nelikko vakuutti islantilaisen Hjaltalínin Suomen minikiertueen lämmittelijänä.
Debyyttialbumi puuttuu myös KA SO RE:lta, joka julkaisi viime vuoden lopussa mahtavan debyytti ep:nsä Petiten. Kimarrinakin tunnettu Juuso Malin on keikkunut tarkkailulistallani jo vuodet, enkä ole joutunut pettymään kertaakaan. Viiden biisin ep:ltä löytyi ainakin kolme tanssihittiä, ja jos joltakulta odotan debyyttialbumia innolla, on se KA SO RE. Ehkäpä asiantuntijat unohtivat artistit, sillä vähintään kahden henkilön bändejä oli listalla täysi tusina.
Jaakko & Jay
Toisaalta listauksesta löytyi myös muutama bändi, jonka sijoittuminen hieman ärsytti. Vaikka Jaakko & Jay onkin yksi lempijutuistani tänä vuonna, oli todella täpärällä, että yhtye päätyi kärkikolmikkoon ja listalle ylipäätänsä. Debyyttialbumin julkaisua on lykätty niin monta kertaa, että tämän kuun lopussa ilmestyvän War is Noisen olisi pitänyt ehtiä viedä duolta osallistumismahdollisuus useampaan otteeseen.
Le Corpse Mince de Francoise at Suvilahti Helsinki, 26.8.09
Selkeästi kriteerit täyttävä tyttötrio Le Corps Mince de Françoise on ehtinyt esiintyä sekä jokaisen lehden sivuilla että jokaisella isommalla festivaalilla Suomessa. Eurooppaa on valloitettu ja nimekkäät musiikkiblogit ovat polvillaan. Vaikka Kitsunélla joulukuussa julkaistava Something Golden –sinkku onkin yksi parhaista biiseistä tähän asti – ja se debyyttialbumi puuttuu edelleen – haluaisin vastapainoksi esitellä bändin, joka on jo pistänyt pihalle muutaman levyn, muttei ole saanut palstatilaa juuri ollenkaan.
Keramick & Lobo on yhtä kuin kaksi nuorta helsinkiläismiestä. Digital White –debyytti on yksi parhaista koskaan tehdyistä suomalaisista levyistä sekä ehdoton suomalaisen downtempoilun timantti, joka jaksaa ihastuttaa alusta loppuun asti satojenkin kuuntelukertojen jälkeen. Uudella The Braille –albumilla äänimaailma on laajentunut ja monipuolistunut, mikä on yksittäisten biisien puolesta hyvä asia, mutta kokonaisuus ei kanna edellisen tapaan.
Uutukaiselta löytyvä Gone on yksi kaksikon parhaista biiseistä. Tietämättä sitä ei kuitenkaan tunnistaisi miesten teokseksi. Thomyorkemaiset vokaaliosuudet kantavat biisin ytimenä, ja niin mahtava kuin suoritus onkin, olisin kaivannut levylle Digital Whiten tapaan vähemmän vokaalivoimaa ja enemmän naksuntaa pärskähteleviä koneisia rumpuja. Muutamia maistiaisia löytyy esimerkiksi täältä.
Listalta löytyville Villa Nahille, Wedding Crashersille ja Zebra and Snakelle haluaisin antaa lisäbuustia. Ainakin kahdelle ensimmäiselle olisin minäkin ääneni antanut. Zebra and Snakessa on potentiaalia, mutta soundi ei kuulosta vielä niin valmiilta kuin muiden mainitsemieni.
Dublinista ponnistava Sleep Thieves lukeutuu bändeihin, jonka musiikin toivoisi kantautuvan useampien ihmisten korviin. It Was Only a Satellite ep paljastaa, että bändi on valmis maailman löydettäväksi nuoresta yhden vuoden iästään huolimatta. Soundi ei ole omaperäisimmästä päästä, mutta miksi sen tarvitsisi ollakaan? Useista vaikutteista on saatu puristettua toimivia biisejä, jotka eivät silti kuulosta kopioiduilta. Yhtye listaa MySpace-sivuillaan vaikutteikseen noin sata bändiä, joista lähes kaikki kuuluvat suosikkeihini, joten olisi pienimuotoinen ihme, ellen pitäisi myös Sleep Thievesistä. Listaan on poimittu lähes jokaisesta genrestä parhaat bändit niin electrosta indie rockiin, post-rockista hip-hoppiin, IDM:stä grungeen kuin punkista brittipoppiin.
Lähimmät vertailukohteet löytyvät kuitenkin listan ulkopuolelta. It Was Only a Satelliten tyyli vaihtelee biisistä riippuen, mutta pirteä ja poukkoileva syntikkapopin ja elektron kohtaaminen tuo mieleen jotain Of Montrealin ja Au Revoir Simonen väliltä. Lyhyehkö This Is Not an Exit sen sijaan soi kuin Crystal Castlesin tekemä remix CSS:stä. Listatuista vaikuttajista lähes kaikki ovatkin varmaan antaneet osuutensa lopputulokseen, ja esimerkiksi Bat for Lashes eli Natasha Khanin vaikutuksen voi ajatella kuuluvan kaksoisvokaalien naispuolisessa osuudessa. Oikeudenmukaisinta olisi kuitenkin olla vertailematta Sleep Thievesiä mihinkään, sillä soundi on enemmän omaa kuin keneltäkään lainattua.
Söpö neliraitainen ep on tasavahva alusta loppuun, mutta lemppariksi tuntuisi nousevan kokeellisempi Osumi. Myös MySpacesta löytyvät uudemmat kappaleet kuulostavat yhtä laadukkailta. Toivottavasti bändi tavoittaa yleisönsä, sillä näistä kappaleista on vaikea olla pitämättä.
Sekä Helsingin yöelämässä että maailmalla mainetta niittänyt Top Billin järjesti viime viikon perjantaina Redrum-klubilla perjantaibileet ja Helsinki 78-82:n ep:n julkaisujuhlat. En ollut aiemmin käynyt tanssimassa Top Billinniä heidän kotipesässään, mutta mieleeni oli jäänyt laimeasti vastaanotettu klubi-ilta Tampereella alkuvuodesta. Hurjia bilehuhuja kuulleena odotin perjantailtakin hieman enemmän, sillä Redrum loisti kolkon tilavana. Parhaaseen jonotusaikaan jonoja ei ollut lainkaan. Tanssilattialla toki oli tunkua, ja eräs enemmän juhlia kiertänyt ystäväni sanoi pitäneensä illasta, sillä “meno ei ollut niin junttia kuin yleensä”.
Niinpä tietenkin.
Top Billin at Redrum
Yön kiistaton kohokohta oli Villa Nahin live-vokaaleilla höystetty So Lifelike. Helsinki 78-82 ep on ainakin Suomen mittakaavassa ensiluokkaista tanssimusiikkia housen ja discon henkeen. Sen isoimmaksi miinuseksi jää kesto, sillä kolmen kappaleen ep:lle mahtuisi mukaan helposti vielä yksi tanssiraita. So Lifelike on kevyesti yksi tämän vuoden kotimaisista lempikappaleistani. Highly recommended!
Kuuntele ep täällä: http://soundcloud.com/top-billin/sets/helsinki-78-82-ep
Updates and shizzle!
Fresh Twitter
Recent Comments