Fresh from Finland

Keskiviikkona Tavastialla oli taas tupa täynnä musiikkitietoista kansaa. Kotikonnuillaan Englannissa Florence Welch yhtyeineen palkittiin jokunen viikko sitten Brit Awardeissa parhaasta brittialbumista, ja olipahan konkkaronkka ehdolla aiemmin viime vuonna Mercury Prizenkin saajaksi. Vaikka Florence + The Machine on näkynyt ja kuulunut kohtuullisen paljon myös Suomessa, suuren yleisön maine on vielä saavuttamatta. Tämä kuitenkin muuttunee kesän Ruisrock-keikan avustuksella, ja löytyyhän jo nyt Suomesta yhden tavastiallisen verran Welchin ja kumppaneiden live-taidoista vakuuttunutta porukkaa.

Heti alkuun voin sanoa, etten varmastikaan ollut illan vakuuttunein katselija. Edessäni seisoi punatukkainen tyttö, joka hyppi, pomppi, heilui, lauloi, huusi, oikoi käsiään kohti taivasta, kiljui ja riehui koko keikan ajan niin paljon, että tunsin itseni tylsäksi rokkipoliisiksi, vaikka olinkin liikkeillä vastaanottavaisin mielin. Vaikka Florencen levy miellyttikin minua viime vuonna, pidin silti remixeistä enemmän. Vaikka en vakuuttunein ollutkaan, nousivat minunkin jalkani rytmikkäästi irti lattiasta, kun keikan loppupuolella Welch käskytti yleisöä ja muutti Tavastian hetkeksi valtavaksi hyppelyaallokoksi.

Ei ainoastaan yleisössä vaan myös lavalla nähtiin energiaa pursuillut punatukkainen nainen.
Kaunis kaapumainen läpinäkyvä leninki ja tulenpunainen tukka hulmusivat teatraalisesti lavalla, kun upeaääninen Florence Welch näytti, mihin kykenee. Massiivinen lauluääni oli vangitseva jo itsessään, mutta niin iso ääni olisi ehkä kaivannut taakseen isomman taustabändin. Florence and The Marching Band –tyyppinen ratkaisu voisi korostaa isoja ääniä entisestään, eikä Welchin ääni hukkuisi taatusti suurempienkaan soittimien joukkoon.

Kokonaisuutena settilista oli miellyttävä eikä alkupuolen tusinabiisitkään kuulostaneet tylsiltä, vaikka vasta viimeiset kolme biisiä räjäyttivätkin salin. You’ve Got The Loven, Dog Days Are Overin ja Rabbit Heart (Raise it Up):n päätösputki oli sen verran mahtava, ettei keikasta voinut jäädä huono maku yhdellekään paikalla olleelle.

Henkilökohtaiseksi lemppariksi keikalta nousi kuitenkin loppupuolella esitetty Drumming Song , jonka live-kasvu oli isointa verrattuna illan muuhun antiin. Se pieksi mennen tullen levyversion ja ne rakastamani remix-versiot kappaleesta. Illan kivoimpiin näkyihin lukeutuu ehdottomasti Welch paukuttamassa rumpuja koko sielunsa voimin. Mikäli lava on hallussa yhtään näin hyvin kesän Ruisrockissa, ei soittoajankohdalla tule olemaan mitään merkitystä loppujenkin suomalaissydänten varastamisen kannalta.

Kesäkuun lopussa Pitkä kuuma kesä –festivaaleilla ihastuttanut entinen Million Dead –vokalisti täytti Tavastian hyväntuulisesta musiikkikansasta maanantai-iltana. Yleisöpulasta ei kärsitty ja tunnelma oli yhtä vastaanottava kuin kesän festivaalillakin. Koko Euroopan kiertueen lämmittelijäksi valitut Jaakko & Jay olivat innostuneita pestistään, ja tunne taisi olla molemminpuolinen, sillä herra Turner kutsui tamperelaiskaksikon lavalle Photosynthesis-huipennuksen ajaksi.

Turnerin uusimmalla syksyllä julkaistulla Poetry of the Deed –albumilla kuultiin ensimmäistä kertaa taustabändiä muihin studioalbumeihin verrattuna. Vaikka alkuun trubaduurin taustabändi jännittikin, lopputulos oli hieno. Sama koski maanantain keikkaa. Kesällä iloinen ja supliikki Turner nähtiin lavalla yksin, mutta Tavastialla mukana ollut taustabändi hoiti hommansa hyvin, eikä vienyt mitään Turnerin esiintymisestä pois.

Taustajoukoilla vahvistettu keikka toi myös uutuuden tunnetta keikkaan, joka muutoin toisti paljon kesän show’ta. Esimerkiksi Substitute ilahdutti koko bändin sovituksellaan, vaikka välispiikit aikoinaan Porvoosta varastetusta kitarasta olikin kuultu jo aiemmin. Myös Poetry of the Deedin kappaleet, erityisesti Sons of Liberty, olivat ihailtavan vahvoja kappaleita lavalla, ja niiden voiman voi kuvitella olevan erivahvuista soolona esitettyinä.

Vaikka keikka oli yksi muiden joukossa, ja toistikin kiertueen kuviota sekä settilistaltaan että keikkaa värittäneiltä huippukohdiltaan, ei maneereita voinut kokea huonona asiana. Dan’s songia vahvistettiin yleisöstä poimitun Joonaksen huuliharppusoololla eikä Photosynthesis-yleisönlaulatuskaan ollut ennennäkemätöntä. Lopulta juuri nämä keikasta keikkaan toistuvat seikat jäivät kuitenkin parhaiten mieleen uuden Rock ’n’ Roll Romance –biisin lisäksi. Turner esitti vielä julkaisemattoman balladin yksin, ja se nousikin kiistatta illan herkimmäksi kokemukseksi.

Frank Turner & Joonas

Turnerin keikka oli tutuista jutuistaan huolimatta yksi iloisimmista keikoista, joita on viime aikoina Suomessa päässyt todistamaan. Se ei noussut paremmaksi kuin kesäinen keikka, mutta ei jäänyt heikommaksikaan. Turner on lavalla varmasti yksi viihdyttävimmistä folk-miehistä, joita maa päällään kantaa, enkä epäile lainkaan etteikö miestä otettaisi avosylin vastaan maahamme uudestaan koska vain.

Edellisen kerran Kaapelitehtaasta kirjoittaessani, haukuin Rise Againstin kohdalla keikkapaikan akustiikan ja soundit lyttyyn. Airin keikalla tilanne oli kuitenkin toinen, eikä musiikki ole Kaapelilla ikinä kuulostanut niin hyvältä. Syytä voi hakea akustiikan parantelusta (miksauskopin edessä ollut tyhjä alue oli aidattu mistä syystä?) tai erilaisesta musiikkityylistä, josta pauhaavat punk-kitarat puuttuivat – tai jostain muusta.

Ranskalaisduon rauhallisempi musiikki kaikui selvänä ja heleänä tehdashallissa, ja teknisessä mielessä kokemusta häiritsivät korkeintaan muutamat miksausvirheet. Esimerkiksi Venuksessa taustalaulut kuuluivat tärkeimpien vokaalien yli, mikä sai liveversion kuulostamaan hassulta. Myös Sexy Boyn alussa vokaalit olivat hetken hukassa, mutta virhe korjaantui ennen kuin sitä kunnolla ehti edes huomata. Äänentoisto oli siis pääpiirteittäin kunnossa, mutta jos Rise Againstin keikalla yleisö kävi kuumana, Airia katseltiin hiljaisen, jopa vaisun, yleisön seistessä kädet puuskassa.

Keikka starttasi uusimman Love 2 –albumin kolmella ensimmäisellä raidalla, jotka kuulostivatkin livenä vielä paremmilta kuin levyltä. Uusinta sinkkua Sing Sang Sungia ei yllättäen kuultu, mutta tilalle tarjoiltiin uutukaiselta vielä Missing the Light of the Day, Be a Bee ja Heaven’s Light. Uusien biisien kuuleminen ei tällä keikalla häirinnyt lainkaan, sillä ne istuivat muiden biisien joukkoon erinomaisesti.

Myös hittivetoisilta Talkie Walkielta ja Moon Safarilta soitettiin lähes yhtä paljon kappaleita. Lisäksi pakkaa värittivät Highschool Lover, How Does It Make You Feel, Radian ja J’ai Dormi Sous l’eau. 19 biisiä sisältänyt setti tuntui silti harmillisen lyhyeltä yhden tunnin ja 15 minuutin pituudellaan. Edellisen kerran viisi vuotta sitten Suomessa soittaneita ranskalaisia olisi mielellään kuunnellut vielä saman verran lisää. Vaikka keikka ei jäänytkään mieleen mullistavan hienona kokemuksena, oli Airin visiitti Pohjolaan ihana aloitus joulukuulle. Varsinkin kun yhtä tasokas keikkatarjonta Helsingissä tuntuu jatkuvan joulukalenterimaisen hyvänä vuodenvaihteeseen asti.

Viikonloppuna järjestettiin jo neljännet loistavat useamman päivän mittaiset musiikkifestivaalit Tampereella tänä syksynä. Tarjontaa siis löytyy enemmän kuin koskaan (ainakin niin pitkälle peilattuna kuin oma muistini jaksaa kantaa), eikä sitä silti vaikuttaisi olevan liikaa. Sekä YO-talolla että Artturissa olivat istumapaikat loppuneet perjantaina ja lauantaina, kun lavoilla nähtiin upeita kotimaisia ja ruotsalaisia bändejä ja artisteja. Varteenotettavia illanvieton vaihtoehtoja oli tarjota muillakin pubeilla, baareilla ja klubeilla.

Festivaalin starttasi Artturin puolella esiintynyt cover-bändi Tuulia, joka soitti Toolia, suomeksi. Yhden biisin ennakkokuuntelun perusteella odotin keikalta paljon, enkä joutunut pettymään. Akustiseksi kitararockiksi vääntynyt Tool kuulosti tuoreelta siitä huolimatta, että olen oman Tool-levyni soittanut kirjaimellisesti puhki. MySpacesta löytyvän Pohjanmaa-kappaleen pohjalta tiesin odottaa myös lyyristä nokkeluutta, hauskoja heittoja ja irvokkaitakin viittauksia. Myös muut kuullut biisit toimivat tältä osin mainiosti, ja esimerkiksi Huora peniksen kanssa jaksoi naurattaa.Versio Schismistä jäi ainoaksi heikommaksi coveriksi, ja sekin pääpuolin outojen perkussioidensa puolesta.

Jaw Lesson

Seuraavana lavalla nähtiin ruotsalainen Jaw Lesson, joka on aiemmin tunnettu taiteilijanimellä Hajen. Sikäli kun vielä Tuulian aikana puheensorina hieman häiritsi kokemusta, neidon avatessa suunsa sielukas ja käheä ääni hiljensi kuppilan kuin seinään. Jaw Lesson jäi minulle festivaaleilta tärkeimmäksi uudeksi tuttavuudeksi. Keikan lopuksi matalalle lavalle nousi esiintymiskaveriksi The Tallest Man on Earth eli Kristian Matsson. Yhdessä esitetty cover Bonnie “Prince” Billyn I’ll Be Gladista nostatti ihokarvat pystyyn ihastuksesta ja olikin ehkä koko festivaalin mielettömin tulkinta. Ilokseni se kuultiin vielä myöhemmin uudestaan YO-talon puolella Matssonin keikalla.

Artturia vastapäätä YO-talolla esiintyjälista olivat perjantaina ruotsalaisvoittoisempi. Viimeisenä soittanutta The Tallest Man on Earthia lukuunottamatta kaikki olivat hyviä – eivät erinomaisia tai yllättäviä mutta eivät pettymyksiäkään. Niin, The Tallest Man oli siis erinomainen. Liechtensteiniksi nimetty kolmen hengen tyttötrio Göteborgista oli kuitenkin malliesimerkki siitä, kuinka ruotsalaiset keskinkertaiset bändit ovat usein parempia kuin hyvät suomalaiset – karskisti yleistäen. Mikä on Ruotsin salaisuus?

Liechtenstein

Illan odotetuin akti tuntui olevan silti Liekki, jota ei ole aikoihin lavoilla nähty. Vaikka paikoin bändi syleili rakkauden universumia, kokonaisuus ei ollut tajuntaa räjäyttävä. Oli silti ilo huomata, että Liekki on edelleen voimissaan.

Liekki

Lauantailta odotin eniten Joensuu 1685:n keikkaa, sillä en ollut aiemmin nähnyt yhtyettä esiintymislavalla. Kuuleman mukaan bändi ei ollut parhaassa vedossa – myöskään itsensä mielestä, mutta ensikertalaiselle Joensuiden shoegaze-krautrock live-kokemuksina täytti odotukset. Tyylikkäästi pukeutuneet miehet veivailivat soittimistaan yllättävän paljon uutta materiaalia, ja vaikka tuttujakin biisejä kuultiin, illan kohokohdaksi nousi NME:ssäkin esiin nostettu Bruce Springsteen-cover I’m on Fire – joka onkin aivan mahtava tulkinta.

Joensuu 1685

Päivän muu musiikki oli yhtenäistä massaa, josta ei erikoisia muotoja löytynyt. Wildbirds & Peacedrums kiehtoi lukuisilla mielenkiintoisilla soittimillaan, mutta biisit eivät nousseet tasolle, joka olisi aiheuttanut elämyksiä. I Was a Teenage Satan Worshipperin keikalla ennen näkemätön rumpali paiskoi ryhtiä koko yhtyeeseen, joka on välillä velttoillut lavalla. Vaikka taustavideoita lukuunottamatta tamperelaisbändin olemus oli edelleen vain ihan hyvä, rumpali teki keikasta silti ehkä parhaan näkemäni teinisatanistikeikan.

Wildbirds & Peacedrums

Kuusumun profeetta

Kaiken kaikkiaan Valoa festivaali oli onnistunut. Yksikään bändeistä ei flopannut eikä varsinaisesti ollut pettymyskään. Helmiä erottui joukosta, ja keikkapaikoilla oli mukavasti tungosta ja hyvä tunnelma. Toivottavasti tämä tulokas jatkaa Tampereen syksyssä Monsters of Popin, Lost in Musicin ja manSEDANsen rinnalla.

Kaikki tuntuu menevän pieleen juuri silloin, kun teen jokasyksyisen musiikkimatkan jonnekin Suomen rajojen ulkopuolelle. Pari vuotta sitten matkasin Dubliniin katsomaan bändejä. Lopputuloksena oli se, että pääsin todistamaan tappoa, matkatoverini ryöstettiin passia ja rahoja myöten, yksi tärkeä bändi peruutti, keikkaliput eivät saapuneet ajoissa ja eräs bändikin hajosi samana päivänä kuin olisi pitänyt mennä sitä katsomaan. Viime vuonna Viroon suunnatessa varaamamme laiva peruutti, ja jouduimme etsimään tunnin varoitusajalla vaihtoehtoisia matkustustapoja. Tänä vuonna lähdin Milanoon katsomaan viittä kansainvälistä upeaa yhtyettä, mutta matkaseurani lisäksi neljä niistä peruutti. Mikä ihmeen Murphyn laki?

Näin Milanossa kuitenkin yhden bändin, Wilcon. Conservatoriolle saapuessani tosin vielä luulin todistavani livenä myös Grizzly Bearin, mutta kun yleison mylvinnän jälkeen lavalle asteli kuusi miestä ja Ashes of American Flags pärähti soittimista, oli selvää etteivät harmaakarhutkaan olleet päässeet Milanoon asti. Keikan aikana Jeff Tweedyn välispiikeistä kävi ilmi, että lämmittelijäakti oli joutunut autokolariin, jonka vuoksi he eivät olleet ehtineet ajoissa keikalle. Wilco kuitenkin korjasi tilanteen soittamalla kahden ja puolen tunnin keikan – ja kuulostamalla paremmalta kuin koskaan ennen.

Upeasta äänimaailmasta voi kiittää yksinkertaisesti Conservatorion akustiikkaa. Selvästi musiikkiareenaksi suunniteltu keikkapaikka antoi paljon, eikä seisomakatsomon puuttuminenkaan lannistanut tunnelmaa yhtään, ehkä jopa päinvastoin, sillä yleisön korkea keski-ikä loi tunteen siitä, että istumapaikat olivat mieleiset valtaosalle väestä. Tunnelma olikin toinen merkittävä reissun pelastaja. Italialainen yleisö erosi huomattavasti suomalaisista. Siinä missä suomalaiset usein kunnioittavat kappaleita kuuntelemalla hiljaa kappaleet loppuun asti, Italiassa hurrattiin kesken kappaleiden useaan otteeseen. Kunnianosoitukset vihloivat korvia, ja istumapaikoilta seisomaan nouseminen vahvisti entisestään hyvää vastaanottoa.

Puitteet olivat siis erinomaiset, mutta myös Wilco teki osuutensa. Settilista panoittui hieman yllättäenkin –ei uusimpiin albumeihin vaan- Yankee Hotel Foxtrotin ja A Ghost is Bornin kappaleisiin. 26 biisin joukkoon mahtui kuitenkin biisejä lähes kaikilta julkaisuilta. Jos jotain jäin settiin kaipaamaan, olivat ne kuitenkin muutamat uusimman Wilco (the album)in biisit (Wilco (the Song) ja I’ll Fight). Kaikista eniten kuitenkin toivoin kuulevani Side with the Seedsin, ja kun toive toteutui, ei muilla kappaleilla niin väliä enää ollutkaan.

Sen ohella konsertin huippukohdiksi nousivat eniten yleisöä laulattaneet Misunderstood, A Shot in the Arm, Jesus Etc. ja I am Trying to Break Your Heart. Levyillä isossa roolissa paistatteleva charmikas Tweedy ei jättänyt muita bändin miehiä varjoonsa, ja esimerkiksi Via Chicagon kirkkain tähti olikin Glenn Kotche rumpusooloineen. Pitkä keikka päättyi toisen encoren I’m a Wheeliin, jonka jälkeen, suomalaisesta viikonloppukulttuurista poiketen, italialaiset suuntasivat baarien sijasta koteihinsa nukkumaan tai mitä hyvänsä tekemään. Wilco ehdoton oli viikon piristysruiske ankeista keleistä ja ikävistä peruutuksista kärsineeseen Milanoon.